tiistai 19. helmikuuta 2013

KUUDESTOISTA KÄVELY - LÄHESTYMINEN

Lapsi kysyy: Miksi ennen joulua vietetään adventtia? Miksei joulu ala heti?

Vietämme parhaillaan kirkkovuoden suurinta valmistautumis- ja odotteluaikaa, pääsiäistä edeltävää paastoa. Paastonaika ei näy ns. katukuvassa millään tavalla.  Pääsiäismunat tosin ilmestyivät jo viime viikolla kauppoihin. Ne laitettiin esille heti laskiaispulla- ja runebergintorttusesongin perään.

Juhlaherkkujen myynti viikkokausia ennen juhlan varsinaista ajankohtaa osoittaa, että valmistaudumme juhlaan nykyään päinvastaisella tavalla kuin ikiaikaisesti: ennen kieltäydyttiin herkuttelusta juhlien alla, nykyään sapuskaa vedetään kaksin käsin aina ja varsinkin ennen suuria juhlia. Ja kun aikaisemmin vaikkapa joulua vietettiin pitkälle tammikuulle, Nuutinpäivään asti (12.1.), nykyisin koko juhlaan ollaan täysin kyllästyneitä viimeistään tapaninpäivänä. Kuusi äkkiä veke täältä!

Juhlaan valmistautumisen prosessi on siis muuttunut itse juhlan kaltaiseksi. Nykyisin kieltäytyminen, kilvoittelu seuraa juhlaa (tipaton tammikuu, loppukevään laihdutusspurtti), kun se ennen edelsi sitä (joulun ja pääsiäisen paastot). Ihan jees näin, mutta onko perinteen muuttuessa menetetty jotain? Onko kulttuurimme suhde juhliin on vähän sama kuin bulimikon suhde ruokaan?  Mikä muuttuisi, jos paasto edeltäisi juhlaa, ei seuraisi sitä?

En ole koskaan onnistunut (ruoka)paastoamaan enkä lähestymään suuria juhlia jotenkin herkistyneenä (tämän oletan olevan paaston tarkoituksen). Kuvittelen kuitenkin, että jos ennen pääsiäistä malttaisi olla soppalinjalla 40 päivää + kärsimysviikon (ankaraa paastoa), juhlaruoka maistuisi ylimaallisen hyvältä. Ja että olisi varsin tyytyväinen itseensä, siihen että oli pystynyt kilvoittelemaan! Vähän hallitsemaan impulssejaan ja mielihalujaan. Juhla olisi eräällä tapaa henkilökohtaisempi, jos olisin pikkuriikkisen uhrannut omaa laiskanpulskeaa hyvinvointiani sen edestä. Olisin voittaja! Juhlan jälkeen ei varmaankaan olisi myöskään mitään tarvetta katua eikä ryhdistäytyä. Siis rangaista itseään.

Hmmm. Pääsiäiseen on jäljellä 39 päivää. Vielä ehtisi hyvin mukaan, vaikka homma ei menisikään aivan by the book. Ymmärrän kyllä, että "Tärkeintä paastossa on hiljentyminen ja oman elämän sisällön ja suunnan tarkastelu", "On tärkeää tutkiskella omaa sisimpäänsä, ihmissuhteitaan ja suhdettansa Jumalaan" (Suomen ortodoksinen kirkko, www.ort.fi/ru/kirkkotutuksi/paasto), mutta nyt kun ajattelen, että

paasto voisi tuoda suuren onnistumisen kokemuksen
ja jonkinlaisen valaistumisen

niin tuumaan, miksi ei. Miksen vähän ryhdistäytyisi. Tällä kertaa ennen, ei jälkeen. Hitto vieköön.
Heti huomenna.

maanantai 21. tammikuuta 2013

VIIDESTOISTA KÄVELY - PAASTO

Pohdin tapojani ja riippuvuuksiani. Mitäköhän tapahtuisi, jos luopuisin niistä? Vapautuisiko energiaa, tulisiko piintymien tilalle jotakin uutta ja raikasta? Päätän kokeilla ja ryhtyä pienelle tapapaastolle.

Huomaan, että aamiaspyödässä kiinnitän enemmän huomiota päivän lehteen kuin kolmevuotiaaseen tyttäreeni. Lukemiseen uppoutuminen (ruokaillessa) on huono tapa joka estää aidon läsnäolon. Hesari saa siis lähteä! Rakastan kyllä lehden lukemista - mutta, käsi sydämmelle: kuinka paljon niistä päivittäisistä vähintään tunnin uutissulkeisista jälkeenpäin edes muistaa? Hyvin vähän. Ehkä jotain otsikoita...

Telkkaria en ole enää omistanut vuosiin, netissä ei jaksa paljon roikkua. Viikossa ole ihan ulalla siitä mitä tapahtuu. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä minusta tulee tyhmä, asioista tietämätön ihminen. Pian kuitenkin huomaan, että vaikka maailmassa "tapahtuu" koko ajan jotain, juuri mitään ei tapahdu. Eli jos jotain oikeasti isoa tapahtuu, kuulen siitä kyllä. Rentoudun. Oloni on kuin lomalaisella, kesämökillä. Tiedän about, mikä päivä on meneillään. Ja se riittää.

Kuluu kolme kuukautta. Silloin tällöin saan Hesarin käteeni. Luen sen ilolla, kuten aina ennenkin. Päästyäni viimeiselle sivulle olen kuitenkin vähän pettynyt. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut. Pohdin, pitäisikö lehti nyt sitten tilata uudestaan... Miksei... Paaston ideanahan on ollut lyhytaikainen puhdistus, joka selkiyttää asioita, ei loputon kieltäytyminen... Miten arkeni paranisi, jos lehti taas tulisi?

Aamiaisella olisi kiva selailla jotain. Sormeni kaipaavat paperin kääntämistä. Pidän myös lehden hakemisesta postilaatikosta, se on kiva hetki, täynnä lupauksia. Ja siinä ne elämänlaadun parannukset suurinpiirtein ovat! Itse asiassa en kaipaa uutisia enkä sarjiksia vaan rituaalia. Minulle aamulehdessä on kyse tietyistä fyysisistä teoista, jotka rutiininomaisesti suoritan. Jotka tuottavat minulle mielihyvää ja luultavasti myös turvallisuudentunnetta tuttuudellaan.

Ilmeisesti on niin - mikäli olen ymmärtänyt aivotutkimuksesta edes tämän - että kun ihminen toistaa jotakin tekoa tarpeeksi kauan, aivoihin muodostuu hermorata. Tapa on todellinen, fyysinen, hermostollinen asia, ikään kuin tallattu polku aivoissa. Jokainen tekokerta vahvistaa hermotusta eli syventää polkua. Siksi tapoja on niin vaikea muuttaa. Uuden polun tallaaminen saattaa kuitenkin kannattaa vain uuden polun vuoksi.

Hesaripaastoni synnyttämä rentoutumisen tila on hyvä esimerkki siitä, mitä tavasta luopuminen voi antaa.  Luulen, että valmiin, valikoidun uutiskimaran sijasta kiinnitän nyt huomiotani enemmän sellaisiin asioihin, jotka ovat minulle tärkeämpiä, henkilökohtaisempia.

Ilman piintynyttä tapaani pääsen lähemmäs itseäni.