KUUDESTOISTA KÄVELY - LÄHESTYMINEN

Lapsi kysyy: Miksi ennen joulua vietetään adventtia? Miksei joulu ala heti?

Vietämme parhaillaan kirkkovuoden suurinta valmistautumis- ja odotteluaikaa, pääsiäistä edeltävää paastoa. Paastonaika ei näy ns. katukuvassa millään tavalla.  Pääsiäismunat tosin ilmestyivät jo viime viikolla kauppoihin. Ne laitettiin esille heti laskiaispulla- ja runebergintorttusesongin perään.

Juhlaherkkujen myynti viikkokausia ennen juhlan varsinaista ajankohtaa osoittaa, että valmistaudumme juhlaan nykyään päinvastaisella tavalla kuin ikiaikaisesti: ennen kieltäydyttiin herkuttelusta juhlien alla, nykyään sapuskaa vedetään kaksin käsin aina ja varsinkin ennen suuria juhlia. Ja kun aikaisemmin vaikkapa joulua vietettiin pitkälle tammikuulle, Nuutinpäivään asti (12.1.), nykyisin koko juhlaan ollaan täysin kyllästyneitä viimeistään tapaninpäivänä. Kuusi äkkiä veke täältä!

Juhlaan valmistautumisen prosessi on siis muuttunut itse juhlan kaltaiseksi. Nykyisin kieltäytyminen, kilvoittelu seuraa juhlaa (tipaton tammikuu, loppukevään laihdutusspurtti), kun se ennen edelsi sitä (joulun ja pääsiäisen paastot). Ihan jees näin, mutta onko perinteen muuttuessa menetetty jotain? Onko kulttuurimme suhde juhliin on vähän sama kuin bulimikon suhde ruokaan?  Mikä muuttuisi, jos paasto edeltäisi juhlaa, ei seuraisi sitä?

En ole koskaan onnistunut (ruoka)paastoamaan enkä lähestymään suuria juhlia jotenkin herkistyneenä (tämän oletan olevan paaston tarkoituksen). Kuvittelen kuitenkin, että jos ennen pääsiäistä malttaisi olla soppalinjalla 40 päivää + kärsimysviikon (ankaraa paastoa), juhlaruoka maistuisi ylimaallisen hyvältä. Ja että olisi varsin tyytyväinen itseensä, siihen että oli pystynyt kilvoittelemaan! Vähän hallitsemaan impulssejaan ja mielihalujaan. Juhla olisi eräällä tapaa henkilökohtaisempi, jos olisin pikkuriikkisen uhrannut omaa laiskanpulskeaa hyvinvointiani sen edestä. Olisin voittaja! Juhlan jälkeen ei varmaankaan olisi myöskään mitään tarvetta katua eikä ryhdistäytyä. Siis rangaista itseään.

Hmmm. Pääsiäiseen on jäljellä 39 päivää. Vielä ehtisi hyvin mukaan, vaikka homma ei menisikään aivan by the book. Ymmärrän kyllä, että "Tärkeintä paastossa on hiljentyminen ja oman elämän sisällön ja suunnan tarkastelu", "On tärkeää tutkiskella omaa sisimpäänsä, ihmissuhteitaan ja suhdettansa Jumalaan" (Suomen ortodoksinen kirkko, www.ort.fi/ru/kirkkotutuksi/paasto), mutta nyt kun ajattelen, että

paasto voisi tuoda suuren onnistumisen kokemuksen
ja jonkinlaisen valaistumisen

niin tuumaan, miksi ei. Miksen vähän ryhdistäytyisi. Tällä kertaa ennen, ei jälkeen. Hitto vieköön.
Heti huomenna.

VIIDESTOISTA KÄVELY - PAASTO

Pohdin tapojani ja riippuvuuksiani. Mitäköhän tapahtuisi, jos luopuisin niistä? Vapautuisiko energiaa, tulisiko piintymien tilalle jotakin uutta ja raikasta? Päätän kokeilla ja ryhtyä pienelle tapapaastolle.

Huomaan, että aamiaspyödässä kiinnitän enemmän huomiota päivän lehteen kuin kolmevuotiaaseen tyttäreeni. Lukemiseen uppoutuminen (ruokaillessa) on huono tapa joka estää aidon läsnäolon. Hesari saa siis lähteä! Rakastan kyllä lehden lukemista - mutta, käsi sydämmelle: kuinka paljon niistä päivittäisistä vähintään tunnin uutissulkeisista jälkeenpäin edes muistaa? Hyvin vähän. Ehkä jotain otsikoita...

Telkkaria en ole enää omistanut vuosiin, netissä ei jaksa paljon roikkua. Viikossa ole ihan ulalla siitä mitä tapahtuu. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä minusta tulee tyhmä, asioista tietämätön ihminen. Pian kuitenkin huomaan, että vaikka maailmassa "tapahtuu" koko ajan jotain, juuri mitään ei tapahdu. Eli jos jotain oikeasti isoa tapahtuu, kuulen siitä kyllä. Rentoudun. Oloni on kuin lomalaisella, kesämökillä. Tiedän about, mikä päivä on meneillään. Ja se riittää.

Kuluu kolme kuukautta. Silloin tällöin saan Hesarin käteeni. Luen sen ilolla, kuten aina ennenkin. Päästyäni viimeiselle sivulle olen kuitenkin vähän pettynyt. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut. Pohdin, pitäisikö lehti nyt sitten tilata uudestaan... Miksei... Paaston ideanahan on ollut lyhytaikainen puhdistus, joka selkiyttää asioita, ei loputon kieltäytyminen... Miten arkeni paranisi, jos lehti taas tulisi?

Aamiaisella olisi kiva selailla jotain. Sormeni kaipaavat paperin kääntämistä. Pidän myös lehden hakemisesta postilaatikosta, se on kiva hetki, täynnä lupauksia. Ja siinä ne elämänlaadun parannukset suurinpiirtein ovat! Itse asiassa en kaipaa uutisia enkä sarjiksia vaan rituaalia. Minulle aamulehdessä on kyse tietyistä fyysisistä teoista, jotka rutiininomaisesti suoritan. Jotka tuottavat minulle mielihyvää ja luultavasti myös turvallisuudentunnetta tuttuudellaan.

Ilmeisesti on niin - mikäli olen ymmärtänyt aivotutkimuksesta edes tämän - että kun ihminen toistaa jotakin tekoa tarpeeksi kauan, aivoihin muodostuu hermorata. Tapa on todellinen, fyysinen, hermostollinen asia, ikään kuin tallattu polku aivoissa. Jokainen tekokerta vahvistaa hermotusta eli syventää polkua. Siksi tapoja on niin vaikea muuttaa. Uuden polun tallaaminen saattaa kuitenkin kannattaa vain uuden polun vuoksi.

Hesaripaastoni synnyttämä rentoutumisen tila on hyvä esimerkki siitä, mitä tavasta luopuminen voi antaa.  Luulen, että valmiin, valikoidun uutiskimaran sijasta kiinnitän nyt huomiotani enemmän sellaisiin asioihin, jotka ovat minulle tärkeämpiä, henkilökohtaisempia.

Ilman piintynyttä tapaani pääsen lähemmäs itseäni.

NELJÄSTOISTA KÄVELY - ELÄMÄN JA KUOLEMAN ARKKITEHTUURISTA

Ajan hautausmaalle pieni valkoinen laatikko mukanani. Laatikon ympärillä on vaaleanpunainen nauha. En ole varma, oliko väri oikea. Ulkona sataa lunta. Maisema on laatikkoni värinen.

Eksyn. Ajan tuiskussa ympäriinsä. Havupuut, kinoksien peittämät matkalaukkuhautakivet... Ympäristössä on pysyvyyden, ikuisuuden tuntua. Mitä, jos en koskaan veisikään laatikkoani poltettavaksi, vaan jäisin ajamaan ympyrää hautojen keskelle? Tännehän minä päädyn kuitenkin. Täällä on hyvä olla jo nyt.

Lopulta löydän krematorion. Mustiin pukeutunut talonmies ottaa laatikkoni. Minä suljen oven. Kävelen autolle, enkä enää tiedä, minne jatkaisin matkaani. Sivustalla on kyltti jossa lukee: "Omaisten lepopaikka". Kävisinkö lepäämään siihen? Pitkällenikö? Lumeen? Ei, on liian kylmä. Täällä ei voi levätä.

Ajattelen, kahviahan voisi juoda. Ainahan kahvi menee alas. Lähden ajamaan autolla, en oikein tiedä minne mutta sinne minne tie vie. Yht'äkkiä tajuan olevani tutussa maisemassa: tuollahan on Ikea. Sieltä saa kahvia. Absurdia: ajan kuoleman maasta suoraan Ikean parkkipaikalle.

Sisällä ymmärrän, että en ole kaupassa, vaan installaatiossa. Jokainen asetelma, jokainen esittelyhuone pursuaa iloa, onnea, kodikkuutta. Mutta minä näen vain kulissit. Kahvi maistuu karvaalta.
Täälläkään ei voi levätä.

KOLMASTOISTA KÄVELY - JOB. KÄRSIMYKSESTÄ

Juutalainen uskonto murtautuu "vanhasta ajasta" kohti "modernia" Vanhan testamentin Jobin kirjassa. Siinä pohditaan sitä, miksi maailmassa on kärsimystä, jos Jumala kerran on hyvä ja tahtoo ihmiskunnan parasta. Useinhan kärsimys tulee takavasemmalta, laittaa meidät polvillemme - ja me kysymme tai huudamme, miksi, miksi tämä tapahtui minulle. Minä en ansaitse tätä!

Juutalaisuus tai kristinusko ei tunnu antavan tähän ongelmaan helppoa vastausta. Kärsimys ei ole oikeudenmukainen rangaistus meidän synneistämme, ei kasaamamme karman luonnollinen seuraus; se on järjetön myrsky, joka raivoaa sokein silmin. Ehkäpä olemassaolo on sattuman varaista! Ja sattumaa sekin, milloin taivas putoaa kenenkin niskaan. Varmaa lienee kuitenkin se, että jokaisen niskaan se romahtaa, jossakin vaiheessa.

Kärsimyksen näkökulmasta katsottuna nykyihmisen elämänmeno näyttää järjettömältä. Miksi kaiken pitää näyttää niin hyvältä? Miksi kannamme menestyksen merkkejä rinta rottingilla, jos totuus kuitenkin on se, että välillä kaikille käy huonosti ja välillä todella huonosti? Miksi epäonni on salaisuus, kärsimys häpeä?

Käyn syömässä ravintolassa, joka sijaitsee Sörnäisten metroasemaa vastapäätä. Katselen, kuinka läheisellä raitiovaunupysäkillä joku nuorehko mies sekoilee. En ole varma, onko hän hullu vai taideopiskelija... Mies säätää matkalaukun kanssa, ripustaa vaatteitaan pysäkin kaiteelle, nyppii niistä näkymättömiä roskia - kaikki omituista pakkoliikettä tai tanssia. Aukiollinen ihmisiä seuraa miehen toimia, tuijottaa, mutta kukaan ei mene kysymään häneltä mitään. Jos mies katsoo heihin, he katsovat muualle.

Kun Job oli menettänyt kaiken - perheensä, omaisuutensa, terveytensä, asemansa - hän käpertyy kaupungin portin ulkopuolelle. Mätänemään, kärsimään. Hänen vanhat ystävänsä saapuvat tarkistamaan tilannetta. Koska Job on niin huonossa kunnossa, kukaan ei tohdi sanoa mitään, ennen kuin mies itse puhkeaa puhumaan. He odottavat seitsemän päivää, hiljaisuudessa, ennen kuin keskustelu käynnistyy.

Seitsemän päivää. Minusta Job ei ollut menettänyt ihan kaikkea! Ei ihmisarvoaan, vaikka hänellä ei sillä hetkellä mennyt ns. kovin hyvin. Kuka tänään on tällä tavalla läsnä lähimmäisen elämässä?

KAHDESTOISTA KÄVELY - SALAISUUS

Käyn eri uskontokuntin tilaisuuksissa. Aloitan Raja Jooga -kurssin.

Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin.  En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.

Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.

Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.

Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta...  Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.

YHDESTOISTA KÄVELY - SATO

Lauantaina 29.9 juhlittiin Mikkelinpäivää. 

Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?

"400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä."

www.evl.fi/kirkkokasikirja/

Huomatkaa, lainaus evankelisluterilaisen kirkon kirkkokäsikirjasta. Itse en kyllä ymmärrä tekstiä muulla kuin ulkolukutasolla... Suomalainen peruskoulutus ei ole valmistanut minua kohtaamaan enkeleitä, vaan  vallan toisenlaisia haasteita. Eiväthän enkelit ole totta... Enkelithän liittyvät lapsuuteen; joulupukin, petteripunakuonon, tähtien sodan ja keijukaisten osastoon. Mutta yht'äkkiä kirkkokäsikirja ja selkeä sitaatti: luterilainen kirkko juhlistaa 29.9 kaikkia enkeleitä ja silloin on tarkoitus tutkiskella heidän merkitystään ja tehtäviään. "Taistelu pimeyden valtoja vastaan"!

Wau. Etteikö löytyisi luterilaisesta peruskaurasta sävyjä! Tämä, jos mikä on vallankumouksellista ainesta! Alas rationaalisuus - ylös Mikael!

Jotta mielikuvani eivät jäisi pelkän googlen varaan, kysyn Mikael-juhlasta myös antroposofituttavaltani Kirstiltä.  

Kirsti kertoo, että muodoltaan Mikaelin juhla on eräänlainen pääsiäisen peilikuva ja kaksonen. Pääsiäinen sijoittuu vuodenkierrossa siihen aikaan, jolloin koko maailma herää eloon, valo kasvaa ja kaikki on suurenmoista. Kuitenkin pääsiäisen juhlan keskiössä on kärsimys ja kuolema; pääsiäisen suurin riemu kohdistuu tyhjään hautaan. Tunnelmaltaan pääsiäinen on synkässä ristiriidassa ympäröivän luonnon kanssa. Mikaelin juhla sijoittuu päinvastaiseen tilanteeseen: koko luonto alkaa maatua ja mennä horteeseen. Kohta tulee lumi ja kuolema! Loogisesti, Mikael-juhla on sitten tunnelmaltaan iloinen juhla. Siinä korotetaan sato, maan antimet, elämän rikkaus keskeiseksi symboliksi. Juhlitaan sitä, kun kaikki on niin mahtavaa, vaikka ulkona hämärtää ja räntääkin näkyy ripottelevan. 

Syvällisemmällä tasolla Mikaelin päivänä juhlitaan ihan oikeaa enkeliä. Kyllä - antroposofiassa uskotaan, että enkelikunta on olemassa. Kirstin mukaan Mikael on arkkienkeleistä se, joka on ihmisten puolella, joka jatkuvasti odottaa, että ihmiskunta havahtuisi korkeampaan tietoisuuteen. Mutta, Kirsti sanoo, oleellista on se, että Mikael ei odota ihmiskunnan heräävän kokonaisuutena. Hän puhu massoille. "Me emme ole vapaita siitä ajasta, missä elämme", Kirsti sanoo, "ja tämä aika on yksilöiden aika". Siksi Mikael odottaa kutakin meistä yksittäin.

Mikkelin juhlassa rakennetaan alttari, jolle maan antimet asetellaan. Tämä on symbolista, Kirsti sanoo. Todellisuudessa kysymys on siitä, millaista satoa me, kukin meistä, antaa.

No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:

Mikä on sinun satosi? Mitä kannat juhlien alttarillesi?

KYMMENES KÄVELY - TASAPAINO

Jälleen Brahama Kumariksessa, nyt kuuntelemassa Australian retriittikeskusten johtajaa Charlieta.

Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.

Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille.  Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.

Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.

Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.

Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.

Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?

Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa.  Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan  kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.