Ajan hautausmaalle pieni valkoinen laatikko mukanani. Laatikon ympärillä on vaaleanpunainen nauha. En ole varma, oliko väri oikea. Ulkona sataa lunta. Maisema on laatikkoni värinen.
Eksyn. Ajan tuiskussa ympäriinsä. Havupuut, kinoksien peittämät matkalaukkuhautakivet... Ympäristössä on pysyvyyden, ikuisuuden tuntua. Mitä, jos en koskaan veisikään laatikkoani poltettavaksi, vaan jäisin ajamaan ympyrää hautojen keskelle? Tännehän minä päädyn kuitenkin. Täällä on hyvä olla jo nyt.
Lopulta löydän krematorion. Mustiin pukeutunut talonmies ottaa laatikkoni. Minä suljen oven. Kävelen autolle, enkä enää tiedä, minne jatkaisin matkaani. Sivustalla on kyltti jossa lukee: "Omaisten lepopaikka". Kävisinkö lepäämään siihen? Pitkällenikö? Lumeen? Ei, on liian kylmä. Täällä ei voi levätä.
Ajattelen, kahviahan voisi juoda. Ainahan kahvi menee alas. Lähden ajamaan autolla, en oikein tiedä minne mutta sinne minne tie vie. Yht'äkkiä tajuan olevani tutussa maisemassa: tuollahan on Ikea. Sieltä saa kahvia. Absurdia: ajan kuoleman maasta suoraan Ikean parkkipaikalle.
Sisällä ymmärrän, että en ole kaupassa, vaan installaatiossa. Jokainen asetelma, jokainen esittelyhuone pursuaa iloa, onnea, kodikkuutta. Mutta minä näen vain kulissit. Kahvi maistuu karvaalta.
Täälläkään ei voi levätä.
maanantai 17. joulukuuta 2012
maanantai 26. marraskuuta 2012
KOLMASTOISTA KÄVELY - JOB. KÄRSIMYKSESTÄ
Juutalainen uskonto murtautuu "vanhasta ajasta" kohti "modernia" Vanhan testamentin Jobin kirjassa. Siinä pohditaan sitä, miksi maailmassa on kärsimystä, jos Jumala kerran on hyvä ja tahtoo ihmiskunnan parasta. Useinhan kärsimys tulee takavasemmalta, laittaa meidät polvillemme - ja me kysymme tai huudamme, miksi, miksi tämä tapahtui minulle. Minä en ansaitse tätä!
Juutalaisuus tai kristinusko ei tunnu antavan tähän ongelmaan helppoa vastausta. Kärsimys ei ole oikeudenmukainen rangaistus meidän synneistämme, ei kasaamamme karman luonnollinen seuraus; se on järjetön myrsky, joka raivoaa sokein silmin. Ehkäpä olemassaolo on sattuman varaista! Ja sattumaa sekin, milloin taivas putoaa kenenkin niskaan. Varmaa lienee kuitenkin se, että jokaisen niskaan se romahtaa, jossakin vaiheessa.
Kärsimyksen näkökulmasta katsottuna nykyihmisen elämänmeno näyttää järjettömältä. Miksi kaiken pitää näyttää niin hyvältä? Miksi kannamme menestyksen merkkejä rinta rottingilla, jos totuus kuitenkin on se, että välillä kaikille käy huonosti ja välillä todella huonosti? Miksi epäonni on salaisuus, kärsimys häpeä?
Käyn syömässä ravintolassa, joka sijaitsee Sörnäisten metroasemaa vastapäätä. Katselen, kuinka läheisellä raitiovaunupysäkillä joku nuorehko mies sekoilee. En ole varma, onko hän hullu vai taideopiskelija... Mies säätää matkalaukun kanssa, ripustaa vaatteitaan pysäkin kaiteelle, nyppii niistä näkymättömiä roskia - kaikki omituista pakkoliikettä tai tanssia. Aukiollinen ihmisiä seuraa miehen toimia, tuijottaa, mutta kukaan ei mene kysymään häneltä mitään. Jos mies katsoo heihin, he katsovat muualle.
Kun Job oli menettänyt kaiken - perheensä, omaisuutensa, terveytensä, asemansa - hän käpertyy kaupungin portin ulkopuolelle. Mätänemään, kärsimään. Hänen vanhat ystävänsä saapuvat tarkistamaan tilannetta. Koska Job on niin huonossa kunnossa, kukaan ei tohdi sanoa mitään, ennen kuin mies itse puhkeaa puhumaan. He odottavat seitsemän päivää, hiljaisuudessa, ennen kuin keskustelu käynnistyy.
Seitsemän päivää. Minusta Job ei ollut menettänyt ihan kaikkea! Ei ihmisarvoaan, vaikka hänellä ei sillä hetkellä mennyt ns. kovin hyvin. Kuka tänään on tällä tavalla läsnä lähimmäisen elämässä?
Juutalaisuus tai kristinusko ei tunnu antavan tähän ongelmaan helppoa vastausta. Kärsimys ei ole oikeudenmukainen rangaistus meidän synneistämme, ei kasaamamme karman luonnollinen seuraus; se on järjetön myrsky, joka raivoaa sokein silmin. Ehkäpä olemassaolo on sattuman varaista! Ja sattumaa sekin, milloin taivas putoaa kenenkin niskaan. Varmaa lienee kuitenkin se, että jokaisen niskaan se romahtaa, jossakin vaiheessa.
Kärsimyksen näkökulmasta katsottuna nykyihmisen elämänmeno näyttää järjettömältä. Miksi kaiken pitää näyttää niin hyvältä? Miksi kannamme menestyksen merkkejä rinta rottingilla, jos totuus kuitenkin on se, että välillä kaikille käy huonosti ja välillä todella huonosti? Miksi epäonni on salaisuus, kärsimys häpeä?
Käyn syömässä ravintolassa, joka sijaitsee Sörnäisten metroasemaa vastapäätä. Katselen, kuinka läheisellä raitiovaunupysäkillä joku nuorehko mies sekoilee. En ole varma, onko hän hullu vai taideopiskelija... Mies säätää matkalaukun kanssa, ripustaa vaatteitaan pysäkin kaiteelle, nyppii niistä näkymättömiä roskia - kaikki omituista pakkoliikettä tai tanssia. Aukiollinen ihmisiä seuraa miehen toimia, tuijottaa, mutta kukaan ei mene kysymään häneltä mitään. Jos mies katsoo heihin, he katsovat muualle.
Kun Job oli menettänyt kaiken - perheensä, omaisuutensa, terveytensä, asemansa - hän käpertyy kaupungin portin ulkopuolelle. Mätänemään, kärsimään. Hänen vanhat ystävänsä saapuvat tarkistamaan tilannetta. Koska Job on niin huonossa kunnossa, kukaan ei tohdi sanoa mitään, ennen kuin mies itse puhkeaa puhumaan. He odottavat seitsemän päivää, hiljaisuudessa, ennen kuin keskustelu käynnistyy.
Seitsemän päivää. Minusta Job ei ollut menettänyt ihan kaikkea! Ei ihmisarvoaan, vaikka hänellä ei sillä hetkellä mennyt ns. kovin hyvin. Kuka tänään on tällä tavalla läsnä lähimmäisen elämässä?
maanantai 22. lokakuuta 2012
KAHDESTOISTA KÄVELY - SALAISUUS
Käyn eri uskontokuntin tilaisuuksissa. Aloitan Raja Jooga -kurssin.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
YHDESTOISTA KÄVELY - SATO
Lauantaina 29.9 juhlittiin Mikkelinpäivää.
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
"400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä."
www.evl.fi/kirkkokasikirja/
Huomatkaa, lainaus evankelisluterilaisen kirkon kirkkokäsikirjasta. Itse en kyllä ymmärrä tekstiä muulla kuin ulkolukutasolla... Suomalainen peruskoulutus ei ole valmistanut minua kohtaamaan enkeleitä, vaan vallan toisenlaisia haasteita. Eiväthän enkelit ole totta... Enkelithän liittyvät lapsuuteen; joulupukin, petteripunakuonon, tähtien sodan ja keijukaisten osastoon. Mutta yht'äkkiä kirkkokäsikirja ja selkeä sitaatti: luterilainen kirkko juhlistaa 29.9 kaikkia enkeleitä ja silloin on tarkoitus tutkiskella heidän merkitystään ja tehtäviään. "Taistelu pimeyden valtoja vastaan"!
Wau. Etteikö löytyisi luterilaisesta peruskaurasta sävyjä! Tämä, jos mikä on vallankumouksellista ainesta! Alas rationaalisuus - ylös Mikael!
Jotta mielikuvani eivät jäisi pelkän googlen varaan, kysyn Mikael-juhlasta myös antroposofituttavaltani Kirstiltä.
Kirsti kertoo, että muodoltaan Mikaelin juhla on eräänlainen pääsiäisen peilikuva ja kaksonen. Pääsiäinen sijoittuu vuodenkierrossa siihen aikaan, jolloin koko maailma herää eloon, valo kasvaa ja kaikki on suurenmoista. Kuitenkin pääsiäisen juhlan keskiössä on kärsimys ja kuolema; pääsiäisen suurin riemu kohdistuu tyhjään hautaan. Tunnelmaltaan pääsiäinen on synkässä ristiriidassa ympäröivän luonnon kanssa. Mikaelin juhla sijoittuu päinvastaiseen tilanteeseen: koko luonto alkaa maatua ja mennä horteeseen. Kohta tulee lumi ja kuolema! Loogisesti, Mikael-juhla on sitten tunnelmaltaan iloinen juhla. Siinä korotetaan sato, maan antimet, elämän rikkaus keskeiseksi symboliksi. Juhlitaan sitä, kun kaikki on niin mahtavaa, vaikka ulkona hämärtää ja räntääkin näkyy ripottelevan.
Syvällisemmällä tasolla Mikaelin päivänä juhlitaan ihan oikeaa enkeliä. Kyllä - antroposofiassa uskotaan, että enkelikunta on olemassa. Kirstin mukaan Mikael on arkkienkeleistä se, joka on ihmisten puolella, joka jatkuvasti odottaa, että ihmiskunta havahtuisi korkeampaan tietoisuuteen. Mutta, Kirsti sanoo, oleellista on se, että Mikael ei odota ihmiskunnan heräävän kokonaisuutena. Hän puhu massoille. "Me emme ole vapaita siitä ajasta, missä elämme", Kirsti sanoo, "ja tämä aika on yksilöiden aika". Siksi Mikael odottaa kutakin meistä yksittäin.
Mikkelin juhlassa rakennetaan alttari, jolle maan antimet asetellaan. Tämä on symbolista, Kirsti sanoo. Todellisuudessa kysymys on siitä, millaista satoa me, kukin meistä, antaa.
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
Mikä on sinun satosi? Mitä kannat juhlien alttarillesi?
maanantai 1. lokakuuta 2012
KYMMENES KÄVELY - TASAPAINO
Jälleen Brahama Kumariksessa, nyt kuuntelemassa Australian retriittikeskusten johtajaa Charlieta.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
maanantai 24. syyskuuta 2012
YHDEKSÄS KÄVELY - SÄÄNNÖLLISYYS
Maanantai: Jooga.
Tiistai: Visiitti Temppeliaukion kirkkoon.
Keskiviikko: Brahma Kumaris -luento.
Torstai: Sadonkorjuu-juhla antroposofisen kalenterin mukaan.
Perjantai: Steinerpedagogiikka-opintoja.
Lauantai: Kts. perjantai.
Sunnuntai: Elokuva Bruno Gröningistä.
Elämäni on vapaata pudotusta. Taideprojektit (ainakin minun) tuppaavat olemaan sitä, tässä vaiheessa, alussa. Säännöllisyydestä tulee tällöin äärettömän tärkeää. Voin hahmottaa ajan kulumista ja edistymistäni ainoastaan toistuvien asioiden kautta.
Viikkoni ei ala siitä, kun maanantaina tulen työpöytäni ääreen ja avaan koneen. Viikkoni alkaa joogatunnin viimesen harjoituksen myötä. Se on rukous, joka lauletaan sanskriitiksi. En ymmärrä sanojen merkitystä, mutta yhteinen lauluhetki tekee minut rauhalliseksi ja läsnäolevaksi.
Tänään joogaamme niin pitkään, että ohjaajalla on kiire lopettaa tunti. Sen sijaan, että hän olisi esilaulanut rukouksen ja me vetäisseet perästä, hän laulaa laulun yksin. Tunnen oloni tosi pettyneeksi. Tämähän ei mennyt nyt niin kuin se aina menee. Miten selviän tästä viikosta? Onko edessä vielä muita
variaatioita tai muutoksia? Kiitos ei! En pysty työskentelemään jos joudun koko ajan joustamaan!
Vapaassa pudotuksessani olen kuin lapsi: tarvitsen toistoja, säännöllisyyttä ja rajoja. Jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitää mennä, niin täällä on täysi kaaos päällä!
Tiistai: Visiitti Temppeliaukion kirkkoon.
Keskiviikko: Brahma Kumaris -luento.
Torstai: Sadonkorjuu-juhla antroposofisen kalenterin mukaan.
Perjantai: Steinerpedagogiikka-opintoja.
Lauantai: Kts. perjantai.
Sunnuntai: Elokuva Bruno Gröningistä.
Elämäni on vapaata pudotusta. Taideprojektit (ainakin minun) tuppaavat olemaan sitä, tässä vaiheessa, alussa. Säännöllisyydestä tulee tällöin äärettömän tärkeää. Voin hahmottaa ajan kulumista ja edistymistäni ainoastaan toistuvien asioiden kautta.
Viikkoni ei ala siitä, kun maanantaina tulen työpöytäni ääreen ja avaan koneen. Viikkoni alkaa joogatunnin viimesen harjoituksen myötä. Se on rukous, joka lauletaan sanskriitiksi. En ymmärrä sanojen merkitystä, mutta yhteinen lauluhetki tekee minut rauhalliseksi ja läsnäolevaksi.
Tänään joogaamme niin pitkään, että ohjaajalla on kiire lopettaa tunti. Sen sijaan, että hän olisi esilaulanut rukouksen ja me vetäisseet perästä, hän laulaa laulun yksin. Tunnen oloni tosi pettyneeksi. Tämähän ei mennyt nyt niin kuin se aina menee. Miten selviän tästä viikosta? Onko edessä vielä muita
variaatioita tai muutoksia? Kiitos ei! En pysty työskentelemään jos joudun koko ajan joustamaan!
Vapaassa pudotuksessani olen kuin lapsi: tarvitsen toistoja, säännöllisyyttä ja rajoja. Jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitää mennä, niin täällä on täysi kaaos päällä!
KAHDEKSAS KÄVELY - NOPEUS
Bruno Gröningin ystäväpiiri. Esittelytilaisuus Helsingin saksalaisella koululla.
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
SEITSEMÄS KÄVELY - TAITO VERSUS TIETO
Olen aloittanut Steiner-pedagogiikan yleisopinnot. Antroposofisen kolmikanta-ajatteluun perustuvan ihmiskatsomuksen mukaisesti opiskelemme taideaineita (sielullinen taso), taitoaineita (kehollinen taso) ja tietoaineita (tiedollinen taso).
Koska olen elämässäni opiskellut kauan ja liikaa, monet lähestymistavoista, harjoitteista ja ajatuksista ovat minulle tuttuja.
Puheoppitunti, eurytmiatunti: Veivasin näitä harjoitteita (opiskellessani 1990-luvulla Venäjällä teatteriohjaajaksi) kolme vuotta, useita tunteja viikossa. Olen äärettömän kiitollinen, että Suomesta löytyi taho, jossa nämä jalot traditiot elävät; että saan taas tehdä äänen, kehon ja tilan kanssa töitä näillä suloisilla, vanhahtavilla metodeilla. Ei haittaa, vaikka "jo osaan". Kirjansidontatunti: Takaisin kässätuntien ilmapiirissä, sohlaan enkä osaa. Olen kiitollinen, että saan taas mahdollisuuden tehdä töitä käsilläni. Ja että tällä kertaa en tunne fataaleja epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, vaikka tällä saralla en ole briljantti saati nero. Ei haittaa, että "en osaa".
Filosofian johdantoluento: Kuolen, räjähdän kappaleiksi. Pidättelen vaivoin raivoani. Tapan jonkun, jos enää ikinä joudun istumaan filosofian peruskurssilla ja kuuntelemaan niitä keskusteluja.
*
Kehollisella tasolla olet aina jossakin suhteessa alkupisteeseen. Vaikka tulet kuinka taitavaksi, kehosi on tänään tällainen ja jalkasi ovat maassa. On mielekästä ja tärkeää palata alkuharjoitteiden ja ei-osaamisen pariin aina aika-ajoin.
Tiedollisella tasolla kuljet yhteen suuntaan, eteenpäin. Kun tiedät jonkin asian, niin tiedät sen. Ei ole mitään järkeä, ei hyötyä palata uudelleen alkuun. Tieto kasautuu tiedon päälle.
Koska olen elämässäni opiskellut kauan ja liikaa, monet lähestymistavoista, harjoitteista ja ajatuksista ovat minulle tuttuja.
Puheoppitunti, eurytmiatunti: Veivasin näitä harjoitteita (opiskellessani 1990-luvulla Venäjällä teatteriohjaajaksi) kolme vuotta, useita tunteja viikossa. Olen äärettömän kiitollinen, että Suomesta löytyi taho, jossa nämä jalot traditiot elävät; että saan taas tehdä äänen, kehon ja tilan kanssa töitä näillä suloisilla, vanhahtavilla metodeilla. Ei haittaa, vaikka "jo osaan". Kirjansidontatunti: Takaisin kässätuntien ilmapiirissä, sohlaan enkä osaa. Olen kiitollinen, että saan taas mahdollisuuden tehdä töitä käsilläni. Ja että tällä kertaa en tunne fataaleja epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, vaikka tällä saralla en ole briljantti saati nero. Ei haittaa, että "en osaa".
Filosofian johdantoluento: Kuolen, räjähdän kappaleiksi. Pidättelen vaivoin raivoani. Tapan jonkun, jos enää ikinä joudun istumaan filosofian peruskurssilla ja kuuntelemaan niitä keskusteluja.
*
Kehollisella tasolla olet aina jossakin suhteessa alkupisteeseen. Vaikka tulet kuinka taitavaksi, kehosi on tänään tällainen ja jalkasi ovat maassa. On mielekästä ja tärkeää palata alkuharjoitteiden ja ei-osaamisen pariin aina aika-ajoin.
Tiedollisella tasolla kuljet yhteen suuntaan, eteenpäin. Kun tiedät jonkin asian, niin tiedät sen. Ei ole mitään järkeä, ei hyötyä palata uudelleen alkuun. Tieto kasautuu tiedon päälle.
KUUDES KÄVELY - RYTMI
Kaaos on tullut osaksi elämääni.
Koira herättää ulvomalla. Kappas, en taaskaan kuullut herätyskelloa. Aamupala menee heittämällä, lehdenluvun lomassa. Lapsi on oppinut, että nimenomaan aamuisin kannattaa laittaa kapulaa rattaisiin; ei huvita pukea, ei harjata tukkaa tai hampaita. Tässä vaiheessa olemme jo myöhässä. Koira tajuaa, että taas on edessä yksinäinen päivä. Ja karkaa pihalle. Kun se on saatu taistelua takaisin sisään, huomaan, että joko avaimeni, puhelimeni tai lompakkoni on hukassa. Loppujen lopuksi istumme autossa kehätien ruuhkassa. Lapsi myöhästyy päiväkodista, mies töistä ja minä omista aikatauluistani. Ja sitten onkin jo lounasaika.
Luostarit! Haluan luostarin mallin oman arkeni pohjaksi! Siellä elämä on organisoitu ja aikataulutettu äärimmäisen tarkkaan. Näin uskovan elämä ei kulu arkisten ratkaisujen parissa (menisinkö meditoimaan viideltä vai kuudelta, söisinkö lihaa vai kasviksia, siniset vaiko keltaraidalliset sukat)... vaan koko yksilön kapasiteetti on vapautettu korkeampaa toimintaan ja ajatteluun.
Vähän niin kuin Einstein, jolla anekdootin mukaan oli kaappi täynnä yhdenmukaisia vaatekertoja.
Koira herättää ulvomalla. Kappas, en taaskaan kuullut herätyskelloa. Aamupala menee heittämällä, lehdenluvun lomassa. Lapsi on oppinut, että nimenomaan aamuisin kannattaa laittaa kapulaa rattaisiin; ei huvita pukea, ei harjata tukkaa tai hampaita. Tässä vaiheessa olemme jo myöhässä. Koira tajuaa, että taas on edessä yksinäinen päivä. Ja karkaa pihalle. Kun se on saatu taistelua takaisin sisään, huomaan, että joko avaimeni, puhelimeni tai lompakkoni on hukassa. Loppujen lopuksi istumme autossa kehätien ruuhkassa. Lapsi myöhästyy päiväkodista, mies töistä ja minä omista aikatauluistani. Ja sitten onkin jo lounasaika.
Luostarit! Haluan luostarin mallin oman arkeni pohjaksi! Siellä elämä on organisoitu ja aikataulutettu äärimmäisen tarkkaan. Näin uskovan elämä ei kulu arkisten ratkaisujen parissa (menisinkö meditoimaan viideltä vai kuudelta, söisinkö lihaa vai kasviksia, siniset vaiko keltaraidalliset sukat)... vaan koko yksilön kapasiteetti on vapautettu korkeampaa toimintaan ja ajatteluun.
Vähän niin kuin Einstein, jolla anekdootin mukaan oli kaappi täynnä yhdenmukaisia vaatekertoja.
maanantai 10. syyskuuta 2012
VIIDES KÄVELY - KIITOLLISUUS
Aloitan Steiner-pedagogiikan yleisopinnot viikonloppuopintoina. Steinerpedagogiikan ihmiskäsitys perustuu antroposofiaan, joka luokitellaan esoteeriseksi uskonnoksi.
Ryhmässämme on noin 40 jäsentä. Osa on opiskellut jo vuoden, toiset ovat kaltaisiani, vähän hermostuneita ensikertalaisia. Tai, minä en ole hermostunut, koska nyt päätän olla olematta. Ei voi hermoilla koko ajan, jos kerran tyylinä on pistää itsensä jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
Ryhmässämme on 3 miestä, loput naisia. Keski-ikä on kohtuullisen korkea, kuin myös pohjakoulutusaste.
Opinnot alkavat juhlallisuuksilla, jossa kuunnellaan flyygelinsoittoa ja puheita. Viikonlopun mittaan opiskelemme puheopppia (opettaja resitoi muinaiskreikaksi). Keskustelemme lapsen temperamenttityypeistä. Teemme tilallisia harjoitteita. Opettelemme kirjansidontaa. Kaikki on vähän kuin aloituksen flyygelikappaleet: jotenkin niin eurooppalaista, vanhahtavaa. Touhulle olisi helppo hymähtää.
Kirjansidontatuntia vetää vanhempi, kaunis ja lempeä nainen. Tulen ajatelleeksi, kuinka harvinaista on, että vanhempi nainen on noin ... jotenkin ... syvällä omassa olemisessaan. Yritän saada paperia revityksi siisteiksi sivuiksi, kun tajuan mistä tässä kaikessa on kyse. Tämä on sitä naisten maailmaa! Toden totta, tunnen itseni joksikin geishaharjoittelijaksi. Tässä sitä tehdään aidosti kustannustehotonta ja hyödytöntä puuhaa, "kehitetään ihmisen eri osa-alueita". Ei konkreettisia, mitattavissa olevia tavoitteita. Vain tämä aamu, nämä ihmiset ja paperin kahina.
Ryhmässämme on noin 40 jäsentä. Osa on opiskellut jo vuoden, toiset ovat kaltaisiani, vähän hermostuneita ensikertalaisia. Tai, minä en ole hermostunut, koska nyt päätän olla olematta. Ei voi hermoilla koko ajan, jos kerran tyylinä on pistää itsensä jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
Ryhmässämme on 3 miestä, loput naisia. Keski-ikä on kohtuullisen korkea, kuin myös pohjakoulutusaste.
Opinnot alkavat juhlallisuuksilla, jossa kuunnellaan flyygelinsoittoa ja puheita. Viikonlopun mittaan opiskelemme puheopppia (opettaja resitoi muinaiskreikaksi). Keskustelemme lapsen temperamenttityypeistä. Teemme tilallisia harjoitteita. Opettelemme kirjansidontaa. Kaikki on vähän kuin aloituksen flyygelikappaleet: jotenkin niin eurooppalaista, vanhahtavaa. Touhulle olisi helppo hymähtää.
Kirjansidontatuntia vetää vanhempi, kaunis ja lempeä nainen. Tulen ajatelleeksi, kuinka harvinaista on, että vanhempi nainen on noin ... jotenkin ... syvällä omassa olemisessaan. Yritän saada paperia revityksi siisteiksi sivuiksi, kun tajuan mistä tässä kaikessa on kyse. Tämä on sitä naisten maailmaa! Toden totta, tunnen itseni joksikin geishaharjoittelijaksi. Tässä sitä tehdään aidosti kustannustehotonta ja hyödytöntä puuhaa, "kehitetään ihmisen eri osa-alueita". Ei konkreettisia, mitattavissa olevia tavoitteita. Vain tämä aamu, nämä ihmiset ja paperin kahina.
maanantai 3. syyskuuta 2012
NELJÄS KÄVELY - EGO
Ensimmäinen visiittini jonkin uskonnon tilaisuuksiin (tämän projektin puitteissa) oli Brahma Kumaris henkisen maailmanyliopisto "Vapaudu vihasta - koe mielenrauha" -luento. Illan pääpuhuja oli sisar Mani Lontoon keskuksesta.
Kun myöhään illalla tulin kotiin, mieheni kysyi: "No, näitkö sä jeesuksen?" Vastaukseni oli että tavallaan joo, vähän. Sisar Mani on epäilemättä kova tyyppi, ei mikään läpihuutojuttu - siis mikäli edes hetkeksi antoi hänelle mahdollisuuden tehdä itseen vaikutus. Huomasin itsestäni hyvin pian, kuinka vaikeaa on olla avoin jonkin uskonnollisen liikkeen hahmon edessä. Sitä niin pelkää hurahtavansa.
Brahma Kumariksen Helsingin keskuksen tilat sijaitsivat Kruununhaan Maneesikadulla - sangen arvokkaassa ympäristössä, siis. Yleisö jakautui kahteen osaan: toiset olivat ummikkoja kuten minä, toiset ilmeisesti uskovia. Päättelyni perustui siihen, että osa väestä oli sisar Manin ja suomalaisten organisoijien tapaan kokovalkoiseen. Myöhemmin luin Wikipediasta, että valkoinen on heidän värinsä. Koin itse kovasti erottuvani, kun olin sattumanvaraisesti pukeutunut synkkään mustaan ja harmaaseen. Ajattelin, että nyt nuo näkevät, että olen täällä vain hillumassa. Minua hermostutti. Menin siitä huolimatta istumaan eturiviin. Ei tänne hermoilemaan olla tultu!
Sisar Manin mukaan vihasta vapautuu hengen harjoittamisen kautta. Kaiken kärsimyksen takana on ego (näinhän ne hinddut väittää) ja viha johtuu siitä, että egoa loukataan. Muistan, kuinka runoilija Risto Ahti puhui joskus siitä, kuinka emme itsenämme voi tulla loukatuiksi, vaan se tapahtuu aina jossakin roolissa; "naisena", "äitinäsi", "suomalaisena". Luultavasti egolla tarkoitetaan tässä tapauksessa samaa: se on minun kuoreni, sosiaalisen pelin jäsen, joka tuntee suuttumusta, ärtymystä, katkeruutta tai vihaa. Ego on essiivi. Jos siis suhtautumiseni omaan itseni suhteesta muuhun maailmaan muuttuu - lakkaan näkemästä itseni -na/-nä -päätteiden kautta, lakkaan suhtautumasta maailmaan kuin minä olisin sen keskipiste, subjekti ja muut objekteja; kun ymmärrän että kaikki ovat yhtä lailla subjekteja... niin lakkaan vihaamasta. Ja kuinka ylläpidän tätä: henkisellä harjoittelulla.
En ole lainkaan varma, sanoiko sisar Mani aivan noin, kuin kirjoitan yllä. Tuollaisia ajatuksia hänen puheensa minussa herätti. Hän nauroi paljon. Hän oli vakaa, äärettömän ystävällinen ja uskottava. Hän oli. Hän näyttikin gurun prototyypiltä... Jotenkin se on hienoa että Mani on nainen. Ehkä se on epäoleellista. Minusta se kuitenkin oli hienoa.
Tilaisuus loppui yhteiseen meditaatioon. BK:ssa meditoidaan avoimin silmin; tällä kertaa (?) meitä kehoitettiin kiinnittämään katseemme Manin kolmanteen silmään, ja sen ohi. Mani meni meditatiiviseen tilaan ja me sitten saimme imeä rippeitä siitä. Kokemus oli minulle tavallaan raskas ja tavallaan ei. Kuvittelin näkeväni hänen auransa (vaalean sininen) ja keskityin katselemaan sitä, kuinka se muutti muotoaan. Toisaalta tällaiselle pystymetsän veijarille kohtuullisen lyhytkin meditaatio on rankka; aina välillä kuvittelin miten kynteni pureutuivat sormien väliseen lihaan... mielikuva sattui ja auttoi jaksamaan.
Meditaation jälkeen oli vielä encore: pikkukakkujen ja mietelmäkorttien jako. Suomalainen avustaja antoi Manille aina yhden pikkukakun ja kortin kerrallaan; taas Mani meni johonkin tilaan. Tällä kertaa hän kuitenkin taisi tarkastella sillä kolmannella silmällään meitä. Yksi kerrallaan - kuka mistäkin impulssista koki Manin katseen osuvan itseensä ja meni hakemaan lahjaa. Jälleen, minua hermostutti aivan järjettömästi. Koko tilanne muistutti todella paljon näytelmän harjoituksia (minun vuoroni mennä stagelle ja tehdä jotain) tai jotain nykytaidehäppeningiä (esityksen lopuksi vuorovaikutteinen osuus yleisön kanssa). Lopulta hilasin itseni ylös eturivin penkistä ja menin Manin luo. Hänen silmänsä hiukan pyörivät. Sitten hän kohdensi katseensa minuun ja näki minut. Tämän takiahan olin tietysti hermoillut - että todella tulisin katsotuksi ja nähdyksi.
Kokemus oli hyvä, onnellinen. Mani hymyili minulle, minä ojensin käteni ottaakseni kakun&kortin, Mani otti kädestäni kiinni, minä hymyilin, Mani ei päästänyt kättäni irti. Sitten hymyilimme molemmat, aivan todella. Ja ainakin minä näin itseni, epävarmuuden ja vahvuuden. Oli ihan hyvä olla siinä, vaikkei mitenkään voittajana.
Kotiinpaluumatkalla selkärankani tuntui normaalia suoremmalta. Kävin kaupassa. Oli kello 21 ruuhka. Kassalla istui maahanmuuttajanainen, vähän sellaisessa koomassa kun niissä töissä ollaan. Kun tulin hänen kohdalleen, katsoin häntä. Kooma hävisi silmistä. Hänenkin ryhtinsä koheni. Pelästyin kontaktin suoruutta vähän ja livahdin tieheni. Sitten ajattelin, että tässä se tapahtui, egon katoaminen. Oleellista ei ole se, mitä minulle tapahtui tuona iltana. Oleellista oli se, että jokin välittyi Manin kautta minulle, ja minulta naiselle kassalla.
maanantai 27. elokuuta 2012
KOLMAS KÄVELY - SYDÄN
Olen joogatunnilla. Tulin tänne muista kuin uskonnollisista syistä, "vain" joogaamaan. Kerta on syksyn ensimmäinen. Olen onnellinen, että saan olla täällä.
Lopuksi Carola, ohjaaja, esilaulaa mantran. Hän kehoittaa meitä liittymään lauluun mukaan, mikäli haluaisimme. Carola sanoo, että etsikää yhteys laulunne ja sydämmenne välille. Tuntekaa laulu sydämen alueella.
Hän laulaa kauniisti. En ymmärrä mantran sanoja, en osaa niitä, mutta laulan silti. Toden totta - tunnen, kuinka sydämeni avautuu. Tai jotain. Tällaista on liikunta kun sielu on kehon mukana!
Minulla on vähän harras olo. Ajattelen häivähdyksenomaisesti sitä, miten vaivaannuttavaa virrenveisuu luterilaisessa jumalanpalveluksessa on. Ja miten toisenlaiselta minusta nyt tuntuu, puolentoistatunnin joogaamisen jälkeen, laulaa yhdessä näiden ihmisten kanssa.
Tällaista on uskonto, kun keho on sielun mukana.
Lopuksi Carola, ohjaaja, esilaulaa mantran. Hän kehoittaa meitä liittymään lauluun mukaan, mikäli haluaisimme. Carola sanoo, että etsikää yhteys laulunne ja sydämmenne välille. Tuntekaa laulu sydämen alueella.
Hän laulaa kauniisti. En ymmärrä mantran sanoja, en osaa niitä, mutta laulan silti. Toden totta - tunnen, kuinka sydämeni avautuu. Tai jotain. Tällaista on liikunta kun sielu on kehon mukana!
Minulla on vähän harras olo. Ajattelen häivähdyksenomaisesti sitä, miten vaivaannuttavaa virrenveisuu luterilaisessa jumalanpalveluksessa on. Ja miten toisenlaiselta minusta nyt tuntuu, puolentoistatunnin joogaamisen jälkeen, laulaa yhdessä näiden ihmisten kanssa.
Tällaista on uskonto, kun keho on sielun mukana.
perjantai 24. elokuuta 2012
TOINEN KÄVELY - USKONNON PELKO
Näen unta:
Olen mennyt kokoukseen mieheni kanssa. Kaapuihin pukeutuneet naiset puhuvat korokkeella jotain sekavaa, huuhaata. Suussani maistuu kissanpissalle. Yleisön muodostavat naiset vilkuilevat meitä pahaenteisesti alta kulmien. Melkein kuulen kuinka he murisevat ja kirskuttelevat kulmahampaitaan. En tiedä, johtuuko pahansuopaisuus siitä, että minulla on mies mukanani, vaiko siitä, että en ole uskossa. Pelko nousee vatsasta ja hiipii kohti kurkkua.
Jumalan?palveluksen jälkeen huomaan, että temppelin takahuoneessa istuu mies. Hän vaikuttaa siltä miltä gurun tuleekin vaikuttaa: harmaa parta, laveat puheet. Järjestön naiset tarjoilevat hänelle teetä. Osa yleisöstä jää piiriin hänen jalkojensa juureen. Oliko naisten salissa pyörittämä rituaali pelkkää silmänlumetta? Ehkä liikkeen varsinainen johtaja onkin tämä mies, joka istuu takahuoneessa passattavana ja jaarittelee. En uskalla siirtyä käytävältä gurun huoneeseen. Pelkään että olen nähnyt enemmän kuin minun kuuluisi.
Kiirehdimme parkkipaikalle, mies ja minä. Hän kertoo, että ei löydä alushousujaan mistään. Nämä hullut noidat ovat vieneet mieheni kalsarit!
Olen mennyt kokoukseen mieheni kanssa. Kaapuihin pukeutuneet naiset puhuvat korokkeella jotain sekavaa, huuhaata. Suussani maistuu kissanpissalle. Yleisön muodostavat naiset vilkuilevat meitä pahaenteisesti alta kulmien. Melkein kuulen kuinka he murisevat ja kirskuttelevat kulmahampaitaan. En tiedä, johtuuko pahansuopaisuus siitä, että minulla on mies mukanani, vaiko siitä, että en ole uskossa. Pelko nousee vatsasta ja hiipii kohti kurkkua.
Jumalan?palveluksen jälkeen huomaan, että temppelin takahuoneessa istuu mies. Hän vaikuttaa siltä miltä gurun tuleekin vaikuttaa: harmaa parta, laveat puheet. Järjestön naiset tarjoilevat hänelle teetä. Osa yleisöstä jää piiriin hänen jalkojensa juureen. Oliko naisten salissa pyörittämä rituaali pelkkää silmänlumetta? Ehkä liikkeen varsinainen johtaja onkin tämä mies, joka istuu takahuoneessa passattavana ja jaarittelee. En uskalla siirtyä käytävältä gurun huoneeseen. Pelkään että olen nähnyt enemmän kuin minun kuuluisi.
Kiirehdimme parkkipaikalle, mies ja minä. Hän kertoo, että ei löydä alushousujaan mistään. Nämä hullut noidat ovat vieneet mieheni kalsarit!
keskiviikko 22. elokuuta 2012
ENSIMMÄINEN KÄVELY - LYHYT ASKEL, PITKÄ ASKEL
Ensimmäiseksi tutustun kansainväliseen Brahma Kumaris henkinen maailmanyliopisto -järjestöön. Organisaatio toimii 110 maassa ja keskuksia on yli 8 500. Suomen pääkeskus sijaitsee Helsingissä, Maneesikadulla.
"Opiskelemme henkistä tietoa, joka kunnioittaa kaikkien uskontojen perinteitä. Tieto selittää johdonmukaisesti sielun, Jumalan, ajan ja karman luonteen sekä valaistuneen elämäntavan. Harjoittelemme ja opetamme mieltä rauhoittavaa meditaatiota, joka tuo terveellisen tasapainon ulkoisen ja sisäisen maailman välille."
Posiitiivisen ajattelun kurssia ei tänä syksynä järjestetä - se olisi ollut se kaikkein eniten light-versio, meille maallikoille - joten tempaisen suoraa päätä Vapaudu vihasta -luennolle 30.8. En malta odottaa!
Nettisivujen mukaan naiset ovat aivan keskeisessä roolissa organisaatiossa:
BKWSU Pääsivu
"Opiskelemme henkistä tietoa, joka kunnioittaa kaikkien uskontojen perinteitä. Tieto selittää johdonmukaisesti sielun, Jumalan, ajan ja karman luonteen sekä valaistuneen elämäntavan. Harjoittelemme ja opetamme mieltä rauhoittavaa meditaatiota, joka tuo terveellisen tasapainon ulkoisen ja sisäisen maailman välille."
Posiitiivisen ajattelun kurssia ei tänä syksynä järjestetä - se olisi ollut se kaikkein eniten light-versio, meille maallikoille - joten tempaisen suoraa päätä Vapaudu vihasta -luennolle 30.8. En malta odottaa!
Nettisivujen mukaan naiset ovat aivan keskeisessä roolissa organisaatiossa:
"Ydinarvot, joiden katsotaan pohjautuvan perinteisesti naisellisiin ominaisuuksiin – kärsivällisyys, sietokyky, uhrautuminen, kiltteys ja rakkaus – tulisivat kasvavasti henkilökohtaisen kasvun, ihmissuhteiden ja ihmisläheisten yhdyskuntien pohjaksi.
"Näkemys tulevaisuuden maailmasta on harmonia sukupuolten välillä ja henkisyyteen pohjautuva kumppanuus, koska henkisyys on luottamuksen ja kunnioituksen avain. Tänä päivänä, vaikka naiset johtavat järjestöä, myös miehillä on tärkeä rooli keskusten koordinoijina ja muissa hallintotehtävissä."
Hmmm. I like the way this sounds:)
BKWSU Pääsivu
HENKISELLÄ KÄVELYLLÄ
Sata kävelyä -teos käsittelee uskonnollisuutta, uskontojen kehollisuutta & naiskehoa, pyhiinvaeltamista ja eri uskontojen "pyhän" ilmenemistä maastossa.
Teoksen myötä tutustun Helsingissä toimiviin uskonnollisiin yhteisöihin. Valintakriteerinäni toimii oma intuitio - jos minua kiinnostaa jokin yhteisö, jossa on kaksi jäsentä ja josta ei ole juuri kuultukaan, tutustun siihen; jos taas jokin suuri kirkkokunta ei kiinnosta, niin sitten jätän perehtymättä siihen. Loppupeleissä minua kiinnostaa ihmisten sitoutuminen uskonnon harjoittamiseen. Ja ne henkilökohtaiset pyhät paikat. Missä arkisissa ympäristöissä nämä eri uskovaiset ihmiset kokevat jumaluuden/pyhyyden läsnäolon?
Sata kävelyä on sata uskonnollista tutustumismatkaa, harjoitetta ja pyhiinvaellusta, jotka itse suoritan.
USKONNOT SUOMESSA
Teoksen myötä tutustun Helsingissä toimiviin uskonnollisiin yhteisöihin. Valintakriteerinäni toimii oma intuitio - jos minua kiinnostaa jokin yhteisö, jossa on kaksi jäsentä ja josta ei ole juuri kuultukaan, tutustun siihen; jos taas jokin suuri kirkkokunta ei kiinnosta, niin sitten jätän perehtymättä siihen. Loppupeleissä minua kiinnostaa ihmisten sitoutuminen uskonnon harjoittamiseen. Ja ne henkilökohtaiset pyhät paikat. Missä arkisissa ympäristöissä nämä eri uskovaiset ihmiset kokevat jumaluuden/pyhyyden läsnäolon?
Sata kävelyä on sata uskonnollista tutustumismatkaa, harjoitetta ja pyhiinvaellusta, jotka itse suoritan.
USKONNOT SUOMESSA
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)