Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti