Kun myöhään illalla tulin kotiin, mieheni kysyi: "No, näitkö sä jeesuksen?" Vastaukseni oli että tavallaan joo, vähän. Sisar Mani on epäilemättä kova tyyppi, ei mikään läpihuutojuttu - siis mikäli edes hetkeksi antoi hänelle mahdollisuuden tehdä itseen vaikutus. Huomasin itsestäni hyvin pian, kuinka vaikeaa on olla avoin jonkin uskonnollisen liikkeen hahmon edessä. Sitä niin pelkää hurahtavansa.
Brahma Kumariksen Helsingin keskuksen tilat sijaitsivat Kruununhaan Maneesikadulla - sangen arvokkaassa ympäristössä, siis. Yleisö jakautui kahteen osaan: toiset olivat ummikkoja kuten minä, toiset ilmeisesti uskovia. Päättelyni perustui siihen, että osa väestä oli sisar Manin ja suomalaisten organisoijien tapaan kokovalkoiseen. Myöhemmin luin Wikipediasta, että valkoinen on heidän värinsä. Koin itse kovasti erottuvani, kun olin sattumanvaraisesti pukeutunut synkkään mustaan ja harmaaseen. Ajattelin, että nyt nuo näkevät, että olen täällä vain hillumassa. Minua hermostutti. Menin siitä huolimatta istumaan eturiviin. Ei tänne hermoilemaan olla tultu!
Sisar Manin mukaan vihasta vapautuu hengen harjoittamisen kautta. Kaiken kärsimyksen takana on ego (näinhän ne hinddut väittää) ja viha johtuu siitä, että egoa loukataan. Muistan, kuinka runoilija Risto Ahti puhui joskus siitä, kuinka emme itsenämme voi tulla loukatuiksi, vaan se tapahtuu aina jossakin roolissa; "naisena", "äitinäsi", "suomalaisena". Luultavasti egolla tarkoitetaan tässä tapauksessa samaa: se on minun kuoreni, sosiaalisen pelin jäsen, joka tuntee suuttumusta, ärtymystä, katkeruutta tai vihaa. Ego on essiivi. Jos siis suhtautumiseni omaan itseni suhteesta muuhun maailmaan muuttuu - lakkaan näkemästä itseni -na/-nä -päätteiden kautta, lakkaan suhtautumasta maailmaan kuin minä olisin sen keskipiste, subjekti ja muut objekteja; kun ymmärrän että kaikki ovat yhtä lailla subjekteja... niin lakkaan vihaamasta. Ja kuinka ylläpidän tätä: henkisellä harjoittelulla.
En ole lainkaan varma, sanoiko sisar Mani aivan noin, kuin kirjoitan yllä. Tuollaisia ajatuksia hänen puheensa minussa herätti. Hän nauroi paljon. Hän oli vakaa, äärettömän ystävällinen ja uskottava. Hän oli. Hän näyttikin gurun prototyypiltä... Jotenkin se on hienoa että Mani on nainen. Ehkä se on epäoleellista. Minusta se kuitenkin oli hienoa.
Tilaisuus loppui yhteiseen meditaatioon. BK:ssa meditoidaan avoimin silmin; tällä kertaa (?) meitä kehoitettiin kiinnittämään katseemme Manin kolmanteen silmään, ja sen ohi. Mani meni meditatiiviseen tilaan ja me sitten saimme imeä rippeitä siitä. Kokemus oli minulle tavallaan raskas ja tavallaan ei. Kuvittelin näkeväni hänen auransa (vaalean sininen) ja keskityin katselemaan sitä, kuinka se muutti muotoaan. Toisaalta tällaiselle pystymetsän veijarille kohtuullisen lyhytkin meditaatio on rankka; aina välillä kuvittelin miten kynteni pureutuivat sormien väliseen lihaan... mielikuva sattui ja auttoi jaksamaan.
Meditaation jälkeen oli vielä encore: pikkukakkujen ja mietelmäkorttien jako. Suomalainen avustaja antoi Manille aina yhden pikkukakun ja kortin kerrallaan; taas Mani meni johonkin tilaan. Tällä kertaa hän kuitenkin taisi tarkastella sillä kolmannella silmällään meitä. Yksi kerrallaan - kuka mistäkin impulssista koki Manin katseen osuvan itseensä ja meni hakemaan lahjaa. Jälleen, minua hermostutti aivan järjettömästi. Koko tilanne muistutti todella paljon näytelmän harjoituksia (minun vuoroni mennä stagelle ja tehdä jotain) tai jotain nykytaidehäppeningiä (esityksen lopuksi vuorovaikutteinen osuus yleisön kanssa). Lopulta hilasin itseni ylös eturivin penkistä ja menin Manin luo. Hänen silmänsä hiukan pyörivät. Sitten hän kohdensi katseensa minuun ja näki minut. Tämän takiahan olin tietysti hermoillut - että todella tulisin katsotuksi ja nähdyksi.
Kokemus oli hyvä, onnellinen. Mani hymyili minulle, minä ojensin käteni ottaakseni kakun&kortin, Mani otti kädestäni kiinni, minä hymyilin, Mani ei päästänyt kättäni irti. Sitten hymyilimme molemmat, aivan todella. Ja ainakin minä näin itseni, epävarmuuden ja vahvuuden. Oli ihan hyvä olla siinä, vaikkei mitenkään voittajana.
Kotiinpaluumatkalla selkärankani tuntui normaalia suoremmalta. Kävin kaupassa. Oli kello 21 ruuhka. Kassalla istui maahanmuuttajanainen, vähän sellaisessa koomassa kun niissä töissä ollaan. Kun tulin hänen kohdalleen, katsoin häntä. Kooma hävisi silmistä. Hänenkin ryhtinsä koheni. Pelästyin kontaktin suoruutta vähän ja livahdin tieheni. Sitten ajattelin, että tässä se tapahtui, egon katoaminen. Oleellista ei ole se, mitä minulle tapahtui tuona iltana. Oleellista oli se, että jokin välittyi Manin kautta minulle, ja minulta naiselle kassalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti