Käyn eri uskontokuntin tilaisuuksissa. Aloitan Raja Jooga -kurssin.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
maanantai 22. lokakuuta 2012
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
YHDESTOISTA KÄVELY - SATO
Lauantaina 29.9 juhlittiin Mikkelinpäivää.
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
"400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä."
www.evl.fi/kirkkokasikirja/
Huomatkaa, lainaus evankelisluterilaisen kirkon kirkkokäsikirjasta. Itse en kyllä ymmärrä tekstiä muulla kuin ulkolukutasolla... Suomalainen peruskoulutus ei ole valmistanut minua kohtaamaan enkeleitä, vaan vallan toisenlaisia haasteita. Eiväthän enkelit ole totta... Enkelithän liittyvät lapsuuteen; joulupukin, petteripunakuonon, tähtien sodan ja keijukaisten osastoon. Mutta yht'äkkiä kirkkokäsikirja ja selkeä sitaatti: luterilainen kirkko juhlistaa 29.9 kaikkia enkeleitä ja silloin on tarkoitus tutkiskella heidän merkitystään ja tehtäviään. "Taistelu pimeyden valtoja vastaan"!
Wau. Etteikö löytyisi luterilaisesta peruskaurasta sävyjä! Tämä, jos mikä on vallankumouksellista ainesta! Alas rationaalisuus - ylös Mikael!
Jotta mielikuvani eivät jäisi pelkän googlen varaan, kysyn Mikael-juhlasta myös antroposofituttavaltani Kirstiltä.
Kirsti kertoo, että muodoltaan Mikaelin juhla on eräänlainen pääsiäisen peilikuva ja kaksonen. Pääsiäinen sijoittuu vuodenkierrossa siihen aikaan, jolloin koko maailma herää eloon, valo kasvaa ja kaikki on suurenmoista. Kuitenkin pääsiäisen juhlan keskiössä on kärsimys ja kuolema; pääsiäisen suurin riemu kohdistuu tyhjään hautaan. Tunnelmaltaan pääsiäinen on synkässä ristiriidassa ympäröivän luonnon kanssa. Mikaelin juhla sijoittuu päinvastaiseen tilanteeseen: koko luonto alkaa maatua ja mennä horteeseen. Kohta tulee lumi ja kuolema! Loogisesti, Mikael-juhla on sitten tunnelmaltaan iloinen juhla. Siinä korotetaan sato, maan antimet, elämän rikkaus keskeiseksi symboliksi. Juhlitaan sitä, kun kaikki on niin mahtavaa, vaikka ulkona hämärtää ja räntääkin näkyy ripottelevan.
Syvällisemmällä tasolla Mikaelin päivänä juhlitaan ihan oikeaa enkeliä. Kyllä - antroposofiassa uskotaan, että enkelikunta on olemassa. Kirstin mukaan Mikael on arkkienkeleistä se, joka on ihmisten puolella, joka jatkuvasti odottaa, että ihmiskunta havahtuisi korkeampaan tietoisuuteen. Mutta, Kirsti sanoo, oleellista on se, että Mikael ei odota ihmiskunnan heräävän kokonaisuutena. Hän puhu massoille. "Me emme ole vapaita siitä ajasta, missä elämme", Kirsti sanoo, "ja tämä aika on yksilöiden aika". Siksi Mikael odottaa kutakin meistä yksittäin.
Mikkelin juhlassa rakennetaan alttari, jolle maan antimet asetellaan. Tämä on symbolista, Kirsti sanoo. Todellisuudessa kysymys on siitä, millaista satoa me, kukin meistä, antaa.
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
Mikä on sinun satosi? Mitä kannat juhlien alttarillesi?
maanantai 1. lokakuuta 2012
KYMMENES KÄVELY - TASAPAINO
Jälleen Brahama Kumariksessa, nyt kuuntelemassa Australian retriittikeskusten johtajaa Charlieta.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)