Maanantai: Jooga.
Tiistai: Visiitti Temppeliaukion kirkkoon.
Keskiviikko: Brahma Kumaris -luento.
Torstai: Sadonkorjuu-juhla antroposofisen kalenterin mukaan.
Perjantai: Steinerpedagogiikka-opintoja.
Lauantai: Kts. perjantai.
Sunnuntai: Elokuva Bruno Gröningistä.
Elämäni on vapaata pudotusta. Taideprojektit (ainakin minun) tuppaavat olemaan sitä, tässä vaiheessa, alussa. Säännöllisyydestä tulee tällöin äärettömän tärkeää. Voin hahmottaa ajan kulumista ja edistymistäni ainoastaan toistuvien asioiden kautta.
Viikkoni ei ala siitä, kun maanantaina tulen työpöytäni ääreen ja avaan koneen. Viikkoni alkaa joogatunnin viimesen harjoituksen myötä. Se on rukous, joka lauletaan sanskriitiksi. En ymmärrä sanojen merkitystä, mutta yhteinen lauluhetki tekee minut rauhalliseksi ja läsnäolevaksi.
Tänään joogaamme niin pitkään, että ohjaajalla on kiire lopettaa tunti. Sen sijaan, että hän olisi esilaulanut rukouksen ja me vetäisseet perästä, hän laulaa laulun yksin. Tunnen oloni tosi pettyneeksi. Tämähän ei mennyt nyt niin kuin se aina menee. Miten selviän tästä viikosta? Onko edessä vielä muita
variaatioita tai muutoksia? Kiitos ei! En pysty työskentelemään jos joudun koko ajan joustamaan!
Vapaassa pudotuksessani olen kuin lapsi: tarvitsen toistoja, säännöllisyyttä ja rajoja. Jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitää mennä, niin täällä on täysi kaaos päällä!
maanantai 24. syyskuuta 2012
KAHDEKSAS KÄVELY - NOPEUS
Bruno Gröningin ystäväpiiri. Esittelytilaisuus Helsingin saksalaisella koululla.
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
SEITSEMÄS KÄVELY - TAITO VERSUS TIETO
Olen aloittanut Steiner-pedagogiikan yleisopinnot. Antroposofisen kolmikanta-ajatteluun perustuvan ihmiskatsomuksen mukaisesti opiskelemme taideaineita (sielullinen taso), taitoaineita (kehollinen taso) ja tietoaineita (tiedollinen taso).
Koska olen elämässäni opiskellut kauan ja liikaa, monet lähestymistavoista, harjoitteista ja ajatuksista ovat minulle tuttuja.
Puheoppitunti, eurytmiatunti: Veivasin näitä harjoitteita (opiskellessani 1990-luvulla Venäjällä teatteriohjaajaksi) kolme vuotta, useita tunteja viikossa. Olen äärettömän kiitollinen, että Suomesta löytyi taho, jossa nämä jalot traditiot elävät; että saan taas tehdä äänen, kehon ja tilan kanssa töitä näillä suloisilla, vanhahtavilla metodeilla. Ei haittaa, vaikka "jo osaan". Kirjansidontatunti: Takaisin kässätuntien ilmapiirissä, sohlaan enkä osaa. Olen kiitollinen, että saan taas mahdollisuuden tehdä töitä käsilläni. Ja että tällä kertaa en tunne fataaleja epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, vaikka tällä saralla en ole briljantti saati nero. Ei haittaa, että "en osaa".
Filosofian johdantoluento: Kuolen, räjähdän kappaleiksi. Pidättelen vaivoin raivoani. Tapan jonkun, jos enää ikinä joudun istumaan filosofian peruskurssilla ja kuuntelemaan niitä keskusteluja.
*
Kehollisella tasolla olet aina jossakin suhteessa alkupisteeseen. Vaikka tulet kuinka taitavaksi, kehosi on tänään tällainen ja jalkasi ovat maassa. On mielekästä ja tärkeää palata alkuharjoitteiden ja ei-osaamisen pariin aina aika-ajoin.
Tiedollisella tasolla kuljet yhteen suuntaan, eteenpäin. Kun tiedät jonkin asian, niin tiedät sen. Ei ole mitään järkeä, ei hyötyä palata uudelleen alkuun. Tieto kasautuu tiedon päälle.
Koska olen elämässäni opiskellut kauan ja liikaa, monet lähestymistavoista, harjoitteista ja ajatuksista ovat minulle tuttuja.
Puheoppitunti, eurytmiatunti: Veivasin näitä harjoitteita (opiskellessani 1990-luvulla Venäjällä teatteriohjaajaksi) kolme vuotta, useita tunteja viikossa. Olen äärettömän kiitollinen, että Suomesta löytyi taho, jossa nämä jalot traditiot elävät; että saan taas tehdä äänen, kehon ja tilan kanssa töitä näillä suloisilla, vanhahtavilla metodeilla. Ei haittaa, vaikka "jo osaan". Kirjansidontatunti: Takaisin kässätuntien ilmapiirissä, sohlaan enkä osaa. Olen kiitollinen, että saan taas mahdollisuuden tehdä töitä käsilläni. Ja että tällä kertaa en tunne fataaleja epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, vaikka tällä saralla en ole briljantti saati nero. Ei haittaa, että "en osaa".
Filosofian johdantoluento: Kuolen, räjähdän kappaleiksi. Pidättelen vaivoin raivoani. Tapan jonkun, jos enää ikinä joudun istumaan filosofian peruskurssilla ja kuuntelemaan niitä keskusteluja.
*
Kehollisella tasolla olet aina jossakin suhteessa alkupisteeseen. Vaikka tulet kuinka taitavaksi, kehosi on tänään tällainen ja jalkasi ovat maassa. On mielekästä ja tärkeää palata alkuharjoitteiden ja ei-osaamisen pariin aina aika-ajoin.
Tiedollisella tasolla kuljet yhteen suuntaan, eteenpäin. Kun tiedät jonkin asian, niin tiedät sen. Ei ole mitään järkeä, ei hyötyä palata uudelleen alkuun. Tieto kasautuu tiedon päälle.
KUUDES KÄVELY - RYTMI
Kaaos on tullut osaksi elämääni.
Koira herättää ulvomalla. Kappas, en taaskaan kuullut herätyskelloa. Aamupala menee heittämällä, lehdenluvun lomassa. Lapsi on oppinut, että nimenomaan aamuisin kannattaa laittaa kapulaa rattaisiin; ei huvita pukea, ei harjata tukkaa tai hampaita. Tässä vaiheessa olemme jo myöhässä. Koira tajuaa, että taas on edessä yksinäinen päivä. Ja karkaa pihalle. Kun se on saatu taistelua takaisin sisään, huomaan, että joko avaimeni, puhelimeni tai lompakkoni on hukassa. Loppujen lopuksi istumme autossa kehätien ruuhkassa. Lapsi myöhästyy päiväkodista, mies töistä ja minä omista aikatauluistani. Ja sitten onkin jo lounasaika.
Luostarit! Haluan luostarin mallin oman arkeni pohjaksi! Siellä elämä on organisoitu ja aikataulutettu äärimmäisen tarkkaan. Näin uskovan elämä ei kulu arkisten ratkaisujen parissa (menisinkö meditoimaan viideltä vai kuudelta, söisinkö lihaa vai kasviksia, siniset vaiko keltaraidalliset sukat)... vaan koko yksilön kapasiteetti on vapautettu korkeampaa toimintaan ja ajatteluun.
Vähän niin kuin Einstein, jolla anekdootin mukaan oli kaappi täynnä yhdenmukaisia vaatekertoja.
Koira herättää ulvomalla. Kappas, en taaskaan kuullut herätyskelloa. Aamupala menee heittämällä, lehdenluvun lomassa. Lapsi on oppinut, että nimenomaan aamuisin kannattaa laittaa kapulaa rattaisiin; ei huvita pukea, ei harjata tukkaa tai hampaita. Tässä vaiheessa olemme jo myöhässä. Koira tajuaa, että taas on edessä yksinäinen päivä. Ja karkaa pihalle. Kun se on saatu taistelua takaisin sisään, huomaan, että joko avaimeni, puhelimeni tai lompakkoni on hukassa. Loppujen lopuksi istumme autossa kehätien ruuhkassa. Lapsi myöhästyy päiväkodista, mies töistä ja minä omista aikatauluistani. Ja sitten onkin jo lounasaika.
Luostarit! Haluan luostarin mallin oman arkeni pohjaksi! Siellä elämä on organisoitu ja aikataulutettu äärimmäisen tarkkaan. Näin uskovan elämä ei kulu arkisten ratkaisujen parissa (menisinkö meditoimaan viideltä vai kuudelta, söisinkö lihaa vai kasviksia, siniset vaiko keltaraidalliset sukat)... vaan koko yksilön kapasiteetti on vapautettu korkeampaa toimintaan ja ajatteluun.
Vähän niin kuin Einstein, jolla anekdootin mukaan oli kaappi täynnä yhdenmukaisia vaatekertoja.
maanantai 10. syyskuuta 2012
VIIDES KÄVELY - KIITOLLISUUS
Aloitan Steiner-pedagogiikan yleisopinnot viikonloppuopintoina. Steinerpedagogiikan ihmiskäsitys perustuu antroposofiaan, joka luokitellaan esoteeriseksi uskonnoksi.
Ryhmässämme on noin 40 jäsentä. Osa on opiskellut jo vuoden, toiset ovat kaltaisiani, vähän hermostuneita ensikertalaisia. Tai, minä en ole hermostunut, koska nyt päätän olla olematta. Ei voi hermoilla koko ajan, jos kerran tyylinä on pistää itsensä jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
Ryhmässämme on 3 miestä, loput naisia. Keski-ikä on kohtuullisen korkea, kuin myös pohjakoulutusaste.
Opinnot alkavat juhlallisuuksilla, jossa kuunnellaan flyygelinsoittoa ja puheita. Viikonlopun mittaan opiskelemme puheopppia (opettaja resitoi muinaiskreikaksi). Keskustelemme lapsen temperamenttityypeistä. Teemme tilallisia harjoitteita. Opettelemme kirjansidontaa. Kaikki on vähän kuin aloituksen flyygelikappaleet: jotenkin niin eurooppalaista, vanhahtavaa. Touhulle olisi helppo hymähtää.
Kirjansidontatuntia vetää vanhempi, kaunis ja lempeä nainen. Tulen ajatelleeksi, kuinka harvinaista on, että vanhempi nainen on noin ... jotenkin ... syvällä omassa olemisessaan. Yritän saada paperia revityksi siisteiksi sivuiksi, kun tajuan mistä tässä kaikessa on kyse. Tämä on sitä naisten maailmaa! Toden totta, tunnen itseni joksikin geishaharjoittelijaksi. Tässä sitä tehdään aidosti kustannustehotonta ja hyödytöntä puuhaa, "kehitetään ihmisen eri osa-alueita". Ei konkreettisia, mitattavissa olevia tavoitteita. Vain tämä aamu, nämä ihmiset ja paperin kahina.
Ryhmässämme on noin 40 jäsentä. Osa on opiskellut jo vuoden, toiset ovat kaltaisiani, vähän hermostuneita ensikertalaisia. Tai, minä en ole hermostunut, koska nyt päätän olla olematta. Ei voi hermoilla koko ajan, jos kerran tyylinä on pistää itsensä jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
Ryhmässämme on 3 miestä, loput naisia. Keski-ikä on kohtuullisen korkea, kuin myös pohjakoulutusaste.
Opinnot alkavat juhlallisuuksilla, jossa kuunnellaan flyygelinsoittoa ja puheita. Viikonlopun mittaan opiskelemme puheopppia (opettaja resitoi muinaiskreikaksi). Keskustelemme lapsen temperamenttityypeistä. Teemme tilallisia harjoitteita. Opettelemme kirjansidontaa. Kaikki on vähän kuin aloituksen flyygelikappaleet: jotenkin niin eurooppalaista, vanhahtavaa. Touhulle olisi helppo hymähtää.
Kirjansidontatuntia vetää vanhempi, kaunis ja lempeä nainen. Tulen ajatelleeksi, kuinka harvinaista on, että vanhempi nainen on noin ... jotenkin ... syvällä omassa olemisessaan. Yritän saada paperia revityksi siisteiksi sivuiksi, kun tajuan mistä tässä kaikessa on kyse. Tämä on sitä naisten maailmaa! Toden totta, tunnen itseni joksikin geishaharjoittelijaksi. Tässä sitä tehdään aidosti kustannustehotonta ja hyödytöntä puuhaa, "kehitetään ihmisen eri osa-alueita". Ei konkreettisia, mitattavissa olevia tavoitteita. Vain tämä aamu, nämä ihmiset ja paperin kahina.
maanantai 3. syyskuuta 2012
NELJÄS KÄVELY - EGO
Ensimmäinen visiittini jonkin uskonnon tilaisuuksiin (tämän projektin puitteissa) oli Brahma Kumaris henkisen maailmanyliopisto "Vapaudu vihasta - koe mielenrauha" -luento. Illan pääpuhuja oli sisar Mani Lontoon keskuksesta.
Kun myöhään illalla tulin kotiin, mieheni kysyi: "No, näitkö sä jeesuksen?" Vastaukseni oli että tavallaan joo, vähän. Sisar Mani on epäilemättä kova tyyppi, ei mikään läpihuutojuttu - siis mikäli edes hetkeksi antoi hänelle mahdollisuuden tehdä itseen vaikutus. Huomasin itsestäni hyvin pian, kuinka vaikeaa on olla avoin jonkin uskonnollisen liikkeen hahmon edessä. Sitä niin pelkää hurahtavansa.
Brahma Kumariksen Helsingin keskuksen tilat sijaitsivat Kruununhaan Maneesikadulla - sangen arvokkaassa ympäristössä, siis. Yleisö jakautui kahteen osaan: toiset olivat ummikkoja kuten minä, toiset ilmeisesti uskovia. Päättelyni perustui siihen, että osa väestä oli sisar Manin ja suomalaisten organisoijien tapaan kokovalkoiseen. Myöhemmin luin Wikipediasta, että valkoinen on heidän värinsä. Koin itse kovasti erottuvani, kun olin sattumanvaraisesti pukeutunut synkkään mustaan ja harmaaseen. Ajattelin, että nyt nuo näkevät, että olen täällä vain hillumassa. Minua hermostutti. Menin siitä huolimatta istumaan eturiviin. Ei tänne hermoilemaan olla tultu!
Sisar Manin mukaan vihasta vapautuu hengen harjoittamisen kautta. Kaiken kärsimyksen takana on ego (näinhän ne hinddut väittää) ja viha johtuu siitä, että egoa loukataan. Muistan, kuinka runoilija Risto Ahti puhui joskus siitä, kuinka emme itsenämme voi tulla loukatuiksi, vaan se tapahtuu aina jossakin roolissa; "naisena", "äitinäsi", "suomalaisena". Luultavasti egolla tarkoitetaan tässä tapauksessa samaa: se on minun kuoreni, sosiaalisen pelin jäsen, joka tuntee suuttumusta, ärtymystä, katkeruutta tai vihaa. Ego on essiivi. Jos siis suhtautumiseni omaan itseni suhteesta muuhun maailmaan muuttuu - lakkaan näkemästä itseni -na/-nä -päätteiden kautta, lakkaan suhtautumasta maailmaan kuin minä olisin sen keskipiste, subjekti ja muut objekteja; kun ymmärrän että kaikki ovat yhtä lailla subjekteja... niin lakkaan vihaamasta. Ja kuinka ylläpidän tätä: henkisellä harjoittelulla.
En ole lainkaan varma, sanoiko sisar Mani aivan noin, kuin kirjoitan yllä. Tuollaisia ajatuksia hänen puheensa minussa herätti. Hän nauroi paljon. Hän oli vakaa, äärettömän ystävällinen ja uskottava. Hän oli. Hän näyttikin gurun prototyypiltä... Jotenkin se on hienoa että Mani on nainen. Ehkä se on epäoleellista. Minusta se kuitenkin oli hienoa.
Tilaisuus loppui yhteiseen meditaatioon. BK:ssa meditoidaan avoimin silmin; tällä kertaa (?) meitä kehoitettiin kiinnittämään katseemme Manin kolmanteen silmään, ja sen ohi. Mani meni meditatiiviseen tilaan ja me sitten saimme imeä rippeitä siitä. Kokemus oli minulle tavallaan raskas ja tavallaan ei. Kuvittelin näkeväni hänen auransa (vaalean sininen) ja keskityin katselemaan sitä, kuinka se muutti muotoaan. Toisaalta tällaiselle pystymetsän veijarille kohtuullisen lyhytkin meditaatio on rankka; aina välillä kuvittelin miten kynteni pureutuivat sormien väliseen lihaan... mielikuva sattui ja auttoi jaksamaan.
Meditaation jälkeen oli vielä encore: pikkukakkujen ja mietelmäkorttien jako. Suomalainen avustaja antoi Manille aina yhden pikkukakun ja kortin kerrallaan; taas Mani meni johonkin tilaan. Tällä kertaa hän kuitenkin taisi tarkastella sillä kolmannella silmällään meitä. Yksi kerrallaan - kuka mistäkin impulssista koki Manin katseen osuvan itseensä ja meni hakemaan lahjaa. Jälleen, minua hermostutti aivan järjettömästi. Koko tilanne muistutti todella paljon näytelmän harjoituksia (minun vuoroni mennä stagelle ja tehdä jotain) tai jotain nykytaidehäppeningiä (esityksen lopuksi vuorovaikutteinen osuus yleisön kanssa). Lopulta hilasin itseni ylös eturivin penkistä ja menin Manin luo. Hänen silmänsä hiukan pyörivät. Sitten hän kohdensi katseensa minuun ja näki minut. Tämän takiahan olin tietysti hermoillut - että todella tulisin katsotuksi ja nähdyksi.
Kokemus oli hyvä, onnellinen. Mani hymyili minulle, minä ojensin käteni ottaakseni kakun&kortin, Mani otti kädestäni kiinni, minä hymyilin, Mani ei päästänyt kättäni irti. Sitten hymyilimme molemmat, aivan todella. Ja ainakin minä näin itseni, epävarmuuden ja vahvuuden. Oli ihan hyvä olla siinä, vaikkei mitenkään voittajana.
Kotiinpaluumatkalla selkärankani tuntui normaalia suoremmalta. Kävin kaupassa. Oli kello 21 ruuhka. Kassalla istui maahanmuuttajanainen, vähän sellaisessa koomassa kun niissä töissä ollaan. Kun tulin hänen kohdalleen, katsoin häntä. Kooma hävisi silmistä. Hänenkin ryhtinsä koheni. Pelästyin kontaktin suoruutta vähän ja livahdin tieheni. Sitten ajattelin, että tässä se tapahtui, egon katoaminen. Oleellista ei ole se, mitä minulle tapahtui tuona iltana. Oleellista oli se, että jokin välittyi Manin kautta minulle, ja minulta naiselle kassalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)