maanantai 1. lokakuuta 2012

KYMMENES KÄVELY - TASAPAINO

Jälleen Brahama Kumariksessa, nyt kuuntelemassa Australian retriittikeskusten johtajaa Charlieta.

Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.

Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille.  Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.

Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.

Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.

Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.

Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?

Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa.  Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan  kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti