Ajan hautausmaalle pieni valkoinen laatikko mukanani. Laatikon ympärillä on vaaleanpunainen nauha. En ole varma, oliko väri oikea. Ulkona sataa lunta. Maisema on laatikkoni värinen.
Eksyn. Ajan tuiskussa ympäriinsä. Havupuut, kinoksien peittämät matkalaukkuhautakivet... Ympäristössä on pysyvyyden, ikuisuuden tuntua. Mitä, jos en koskaan veisikään laatikkoani poltettavaksi, vaan jäisin ajamaan ympyrää hautojen keskelle? Tännehän minä päädyn kuitenkin. Täällä on hyvä olla jo nyt.
Lopulta löydän krematorion. Mustiin pukeutunut talonmies ottaa laatikkoni. Minä suljen oven. Kävelen autolle, enkä enää tiedä, minne jatkaisin matkaani. Sivustalla on kyltti jossa lukee: "Omaisten lepopaikka". Kävisinkö lepäämään siihen? Pitkällenikö? Lumeen? Ei, on liian kylmä. Täällä ei voi levätä.
Ajattelen, kahviahan voisi juoda. Ainahan kahvi menee alas. Lähden ajamaan autolla, en oikein tiedä minne mutta sinne minne tie vie. Yht'äkkiä tajuan olevani tutussa maisemassa: tuollahan on Ikea. Sieltä saa kahvia. Absurdia: ajan kuoleman maasta suoraan Ikean parkkipaikalle.
Sisällä ymmärrän, että en ole kaupassa, vaan installaatiossa. Jokainen asetelma, jokainen esittelyhuone pursuaa iloa, onnea, kodikkuutta. Mutta minä näen vain kulissit. Kahvi maistuu karvaalta.
Täälläkään ei voi levätä.
maanantai 17. joulukuuta 2012
maanantai 26. marraskuuta 2012
KOLMASTOISTA KÄVELY - JOB. KÄRSIMYKSESTÄ
Juutalainen uskonto murtautuu "vanhasta ajasta" kohti "modernia" Vanhan testamentin Jobin kirjassa. Siinä pohditaan sitä, miksi maailmassa on kärsimystä, jos Jumala kerran on hyvä ja tahtoo ihmiskunnan parasta. Useinhan kärsimys tulee takavasemmalta, laittaa meidät polvillemme - ja me kysymme tai huudamme, miksi, miksi tämä tapahtui minulle. Minä en ansaitse tätä!
Juutalaisuus tai kristinusko ei tunnu antavan tähän ongelmaan helppoa vastausta. Kärsimys ei ole oikeudenmukainen rangaistus meidän synneistämme, ei kasaamamme karman luonnollinen seuraus; se on järjetön myrsky, joka raivoaa sokein silmin. Ehkäpä olemassaolo on sattuman varaista! Ja sattumaa sekin, milloin taivas putoaa kenenkin niskaan. Varmaa lienee kuitenkin se, että jokaisen niskaan se romahtaa, jossakin vaiheessa.
Kärsimyksen näkökulmasta katsottuna nykyihmisen elämänmeno näyttää järjettömältä. Miksi kaiken pitää näyttää niin hyvältä? Miksi kannamme menestyksen merkkejä rinta rottingilla, jos totuus kuitenkin on se, että välillä kaikille käy huonosti ja välillä todella huonosti? Miksi epäonni on salaisuus, kärsimys häpeä?
Käyn syömässä ravintolassa, joka sijaitsee Sörnäisten metroasemaa vastapäätä. Katselen, kuinka läheisellä raitiovaunupysäkillä joku nuorehko mies sekoilee. En ole varma, onko hän hullu vai taideopiskelija... Mies säätää matkalaukun kanssa, ripustaa vaatteitaan pysäkin kaiteelle, nyppii niistä näkymättömiä roskia - kaikki omituista pakkoliikettä tai tanssia. Aukiollinen ihmisiä seuraa miehen toimia, tuijottaa, mutta kukaan ei mene kysymään häneltä mitään. Jos mies katsoo heihin, he katsovat muualle.
Kun Job oli menettänyt kaiken - perheensä, omaisuutensa, terveytensä, asemansa - hän käpertyy kaupungin portin ulkopuolelle. Mätänemään, kärsimään. Hänen vanhat ystävänsä saapuvat tarkistamaan tilannetta. Koska Job on niin huonossa kunnossa, kukaan ei tohdi sanoa mitään, ennen kuin mies itse puhkeaa puhumaan. He odottavat seitsemän päivää, hiljaisuudessa, ennen kuin keskustelu käynnistyy.
Seitsemän päivää. Minusta Job ei ollut menettänyt ihan kaikkea! Ei ihmisarvoaan, vaikka hänellä ei sillä hetkellä mennyt ns. kovin hyvin. Kuka tänään on tällä tavalla läsnä lähimmäisen elämässä?
Juutalaisuus tai kristinusko ei tunnu antavan tähän ongelmaan helppoa vastausta. Kärsimys ei ole oikeudenmukainen rangaistus meidän synneistämme, ei kasaamamme karman luonnollinen seuraus; se on järjetön myrsky, joka raivoaa sokein silmin. Ehkäpä olemassaolo on sattuman varaista! Ja sattumaa sekin, milloin taivas putoaa kenenkin niskaan. Varmaa lienee kuitenkin se, että jokaisen niskaan se romahtaa, jossakin vaiheessa.
Kärsimyksen näkökulmasta katsottuna nykyihmisen elämänmeno näyttää järjettömältä. Miksi kaiken pitää näyttää niin hyvältä? Miksi kannamme menestyksen merkkejä rinta rottingilla, jos totuus kuitenkin on se, että välillä kaikille käy huonosti ja välillä todella huonosti? Miksi epäonni on salaisuus, kärsimys häpeä?
Käyn syömässä ravintolassa, joka sijaitsee Sörnäisten metroasemaa vastapäätä. Katselen, kuinka läheisellä raitiovaunupysäkillä joku nuorehko mies sekoilee. En ole varma, onko hän hullu vai taideopiskelija... Mies säätää matkalaukun kanssa, ripustaa vaatteitaan pysäkin kaiteelle, nyppii niistä näkymättömiä roskia - kaikki omituista pakkoliikettä tai tanssia. Aukiollinen ihmisiä seuraa miehen toimia, tuijottaa, mutta kukaan ei mene kysymään häneltä mitään. Jos mies katsoo heihin, he katsovat muualle.
Kun Job oli menettänyt kaiken - perheensä, omaisuutensa, terveytensä, asemansa - hän käpertyy kaupungin portin ulkopuolelle. Mätänemään, kärsimään. Hänen vanhat ystävänsä saapuvat tarkistamaan tilannetta. Koska Job on niin huonossa kunnossa, kukaan ei tohdi sanoa mitään, ennen kuin mies itse puhkeaa puhumaan. He odottavat seitsemän päivää, hiljaisuudessa, ennen kuin keskustelu käynnistyy.
Seitsemän päivää. Minusta Job ei ollut menettänyt ihan kaikkea! Ei ihmisarvoaan, vaikka hänellä ei sillä hetkellä mennyt ns. kovin hyvin. Kuka tänään on tällä tavalla läsnä lähimmäisen elämässä?
maanantai 22. lokakuuta 2012
KAHDESTOISTA KÄVELY - SALAISUUS
Käyn eri uskontokuntin tilaisuuksissa. Aloitan Raja Jooga -kurssin.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
YHDESTOISTA KÄVELY - SATO
Lauantaina 29.9 juhlittiin Mikkelinpäivää.
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
Heräsin tiedostamaan juhlan olemassaolon antroposofisten kontaktieni kautta. Sekä tyttäreni Steiner-päiväkodissa että omassa ahjossani Snellman-korkeakoulussa Mikaelin juhlan vietto oli itsestäänselvyys. Mikkelinpäivä kuuluu myös luterilaisen kirkkokalenteriin. En kuitenkaan muista, että missään ikinä sitä olisi sen kummemmin noteerattu. Mistäköhän tässä on kyse? Miksiköhän syksyllä ei ylipäätään ole mitään sen suurempaa kristillistä juhlaa? Verrataanpa syksyä muuhun vuoteen; aika pyhäinmiesten päivästä juhannukseen eli talvesta kesään on käytännössä jatkuvaa kristillistä humua. Mitä vikaa Mikkelissä?
"400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä."
www.evl.fi/kirkkokasikirja/
Huomatkaa, lainaus evankelisluterilaisen kirkon kirkkokäsikirjasta. Itse en kyllä ymmärrä tekstiä muulla kuin ulkolukutasolla... Suomalainen peruskoulutus ei ole valmistanut minua kohtaamaan enkeleitä, vaan vallan toisenlaisia haasteita. Eiväthän enkelit ole totta... Enkelithän liittyvät lapsuuteen; joulupukin, petteripunakuonon, tähtien sodan ja keijukaisten osastoon. Mutta yht'äkkiä kirkkokäsikirja ja selkeä sitaatti: luterilainen kirkko juhlistaa 29.9 kaikkia enkeleitä ja silloin on tarkoitus tutkiskella heidän merkitystään ja tehtäviään. "Taistelu pimeyden valtoja vastaan"!
Wau. Etteikö löytyisi luterilaisesta peruskaurasta sävyjä! Tämä, jos mikä on vallankumouksellista ainesta! Alas rationaalisuus - ylös Mikael!
Jotta mielikuvani eivät jäisi pelkän googlen varaan, kysyn Mikael-juhlasta myös antroposofituttavaltani Kirstiltä.
Kirsti kertoo, että muodoltaan Mikaelin juhla on eräänlainen pääsiäisen peilikuva ja kaksonen. Pääsiäinen sijoittuu vuodenkierrossa siihen aikaan, jolloin koko maailma herää eloon, valo kasvaa ja kaikki on suurenmoista. Kuitenkin pääsiäisen juhlan keskiössä on kärsimys ja kuolema; pääsiäisen suurin riemu kohdistuu tyhjään hautaan. Tunnelmaltaan pääsiäinen on synkässä ristiriidassa ympäröivän luonnon kanssa. Mikaelin juhla sijoittuu päinvastaiseen tilanteeseen: koko luonto alkaa maatua ja mennä horteeseen. Kohta tulee lumi ja kuolema! Loogisesti, Mikael-juhla on sitten tunnelmaltaan iloinen juhla. Siinä korotetaan sato, maan antimet, elämän rikkaus keskeiseksi symboliksi. Juhlitaan sitä, kun kaikki on niin mahtavaa, vaikka ulkona hämärtää ja räntääkin näkyy ripottelevan.
Syvällisemmällä tasolla Mikaelin päivänä juhlitaan ihan oikeaa enkeliä. Kyllä - antroposofiassa uskotaan, että enkelikunta on olemassa. Kirstin mukaan Mikael on arkkienkeleistä se, joka on ihmisten puolella, joka jatkuvasti odottaa, että ihmiskunta havahtuisi korkeampaan tietoisuuteen. Mutta, Kirsti sanoo, oleellista on se, että Mikael ei odota ihmiskunnan heräävän kokonaisuutena. Hän puhu massoille. "Me emme ole vapaita siitä ajasta, missä elämme", Kirsti sanoo, "ja tämä aika on yksilöiden aika". Siksi Mikael odottaa kutakin meistä yksittäin.
Mikkelin juhlassa rakennetaan alttari, jolle maan antimet asetellaan. Tämä on symbolista, Kirsti sanoo. Todellisuudessa kysymys on siitä, millaista satoa me, kukin meistä, antaa.
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
No mutta. Tähän on hyvä näkökulma. En ehkä ihan vielä usko enkeleihin... mutta on aiheellista kysyä itseltäni jo nyt, ennen suurta sadonkorjuuta:
Mikä on sinun satosi? Mitä kannat juhlien alttarillesi?
maanantai 1. lokakuuta 2012
KYMMENES KÄVELY - TASAPAINO
Jälleen Brahama Kumariksessa, nyt kuuntelemassa Australian retriittikeskusten johtajaa Charlieta.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
Sisään kävellessäni tunnen kiitollisuuden ailahduksen. Huuhaata tai ei, voisihan sitä aikaansa paljon huonomminkin viettää. Kiitos, että olen menossa juuri tästä ovesta sisään.
Charlien puheen aiheena on tasapaino. Hänen mukaansa juuri sitä me nykyajan (länsimaiset?) ihmiset kaipaamme eniten elämäämme - vaikka tätä kaipuuta tai janoa ei nykyistä elämäntapaamme silmäilemällä juuri arvaisi. Suurin osa ihmisistä mieltää tasapainon tarpeensa sijoittuvaksi perhe-työelämä -akselille. Tämä ei Charlien mukaan kuitenkaan riitä. Tarvitaan kolmas elementti, yksilön ongelmaton suhde itseensä. Moni meistä ei ole tasapainoisessa suhteessa itsensä kanssa, ei edes pidä itsestään. Ulkoisella tasolla balanssi syntyy siis siten, että ihminen edes hyväksyy itsensä ja käy toimimaan arvojensa mukaisesti, ei niitä vastaan.
Seuraavalla, minuuden sisäisellä tasolla vallitsee sama kolmijako. (Tätä voinee visualisoida mielikuvalla vaa'asta. Tarvitaan keskuselementti, jotta kaksi ääripäätä eivät heilu mielivaltaisesti ylös, alas.) Toisessa päässä on ego, ihmisen fasadi, julkinen kuva itsestään. Tämä on se osa minuutta, joka mikrosekunneissa näkee muiden heikkoudet, joka pelkää omien heikkouksiensa paljastumista, joka on herkkänahkainen ja joka suuttuu helposti. Kepin toisessa päässä on sitten mahtavan egomme piipittävä sisarus. Se joka tietää, että ei ole mitään, joka tietää ansaitsevansa kaikkien inhon, se, joka pelkää paljastuvansa, se, joka ei todellakaan pidä siitä tyypistä joka näkyy peilissä.
Nämä kaksi ripustautuvat toisiin ihmisiin tai hukuttautuvat työhönsä, kehittävät kompensoivia addiktioita. Näille mikään ei riitä. "On tunnettu fakta", Charlie sanoi, "että jos mies tai nainen on onneton rakkauselämässään, hän käy ylen määrin tekemään töitä." Ja toisin päin, tulee riippuvaiseksi rakkaudesta tai sen kohteesta. Jälleen, vaakakuppien tasapainoitttamiseksi, tarvitaan keskeiselementti. Tarvitaan sitä, mitä ihminen todella on: sielu.
Charlien mukaan ihmiselämän murheellinen ristiriita piilee siinä, että me olemme luotuja rakkautta varten, mutta että me etsimme sitä helposti vain itsemme ulkopuolelta. Emme muista, että ulkoinen rakkaus loppuu aina: eroon, menetykseen, kuolemaan. Kun poistumme junasta - tai meidät poistetaan - niin ainoa, mikä meille jää, on oma sielumme. Suhteemme jumalaan. Brahma Kumariksen opin mukaisesti sielumme syntyy uudestaan uuteen kehoon (eli keho vaihtuu, se ei siis ole "minä"), uudestaan opimme kutsumaan ihmisiä äideiksemme, isiksemme, rakastetuiksemme ja lapsiksemme... Sielumme, minuutemme, on täällä vain välikulkumatkalla.
Jossain mielessä tämä on vapauttava ajatus. Jos näin on, olisi suoraa hulluutta ripustautua ihmissuhteisiin tai hyväksyntään.... yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen statukseen. Minun todellinen olemassaolonihan ei loppupeleissä ole näistä kiinni. Ja kuka sanoo, että ihmiset (vanhemmat, perheeni, ystäväni) ovat elämässäni sattumalta? Ehkä olen tullut oppimaan heiltä jotakin? Ehkä voin rakastaa enemmän, iloita enemmän, kun ymmärrän, että elämme keskinäisessä riippumattomuudessa?
Antroposofit uskovat, että ennen syntymäänsä lapset valitsevat omat vanhempansa. Siinä on jotakin lohdullista. Kenties se on niin, että eniten minua pelottaa... ajatus kaiken mielivaltaisuudesta, sattumanvaraisuudesta, vaihdettavuudesta... Ajatus saa minut tuntemaan kosmista yksinäisyyttä, kauhua. Sen rinnalla kuolemanpelko on pientä, leikittelyä.
maanantai 24. syyskuuta 2012
YHDEKSÄS KÄVELY - SÄÄNNÖLLISYYS
Maanantai: Jooga.
Tiistai: Visiitti Temppeliaukion kirkkoon.
Keskiviikko: Brahma Kumaris -luento.
Torstai: Sadonkorjuu-juhla antroposofisen kalenterin mukaan.
Perjantai: Steinerpedagogiikka-opintoja.
Lauantai: Kts. perjantai.
Sunnuntai: Elokuva Bruno Gröningistä.
Elämäni on vapaata pudotusta. Taideprojektit (ainakin minun) tuppaavat olemaan sitä, tässä vaiheessa, alussa. Säännöllisyydestä tulee tällöin äärettömän tärkeää. Voin hahmottaa ajan kulumista ja edistymistäni ainoastaan toistuvien asioiden kautta.
Viikkoni ei ala siitä, kun maanantaina tulen työpöytäni ääreen ja avaan koneen. Viikkoni alkaa joogatunnin viimesen harjoituksen myötä. Se on rukous, joka lauletaan sanskriitiksi. En ymmärrä sanojen merkitystä, mutta yhteinen lauluhetki tekee minut rauhalliseksi ja läsnäolevaksi.
Tänään joogaamme niin pitkään, että ohjaajalla on kiire lopettaa tunti. Sen sijaan, että hän olisi esilaulanut rukouksen ja me vetäisseet perästä, hän laulaa laulun yksin. Tunnen oloni tosi pettyneeksi. Tämähän ei mennyt nyt niin kuin se aina menee. Miten selviän tästä viikosta? Onko edessä vielä muita
variaatioita tai muutoksia? Kiitos ei! En pysty työskentelemään jos joudun koko ajan joustamaan!
Vapaassa pudotuksessani olen kuin lapsi: tarvitsen toistoja, säännöllisyyttä ja rajoja. Jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitää mennä, niin täällä on täysi kaaos päällä!
Tiistai: Visiitti Temppeliaukion kirkkoon.
Keskiviikko: Brahma Kumaris -luento.
Torstai: Sadonkorjuu-juhla antroposofisen kalenterin mukaan.
Perjantai: Steinerpedagogiikka-opintoja.
Lauantai: Kts. perjantai.
Sunnuntai: Elokuva Bruno Gröningistä.
Elämäni on vapaata pudotusta. Taideprojektit (ainakin minun) tuppaavat olemaan sitä, tässä vaiheessa, alussa. Säännöllisyydestä tulee tällöin äärettömän tärkeää. Voin hahmottaa ajan kulumista ja edistymistäni ainoastaan toistuvien asioiden kautta.
Viikkoni ei ala siitä, kun maanantaina tulen työpöytäni ääreen ja avaan koneen. Viikkoni alkaa joogatunnin viimesen harjoituksen myötä. Se on rukous, joka lauletaan sanskriitiksi. En ymmärrä sanojen merkitystä, mutta yhteinen lauluhetki tekee minut rauhalliseksi ja läsnäolevaksi.
Tänään joogaamme niin pitkään, että ohjaajalla on kiire lopettaa tunti. Sen sijaan, että hän olisi esilaulanut rukouksen ja me vetäisseet perästä, hän laulaa laulun yksin. Tunnen oloni tosi pettyneeksi. Tämähän ei mennyt nyt niin kuin se aina menee. Miten selviän tästä viikosta? Onko edessä vielä muita
variaatioita tai muutoksia? Kiitos ei! En pysty työskentelemään jos joudun koko ajan joustamaan!
Vapaassa pudotuksessani olen kuin lapsi: tarvitsen toistoja, säännöllisyyttä ja rajoja. Jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitää mennä, niin täällä on täysi kaaos päällä!
KAHDEKSAS KÄVELY - NOPEUS
Bruno Gröningin ystäväpiiri. Esittelytilaisuus Helsingin saksalaisella koululla.
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
Tänne menen hiukan skeptisin mielin. Olen katsonut youtubesta Gröningistä kertovan, viisituntisen elokuvan trailerin. Siinä oli jonkin verran vitsin aineksia, vaikka elokuva oli tehty tosissaan eikä kieli poskessa:
Bruno Gröning eli 1909-59. Hänen aktiivinen kautensa sijoittui sodanjälkeiseen aikaan Saksassa. Hän oli ihmeparantaja. No, heitä varmaankin tarvittiin sodan jälkeisessä Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Gröning oli tunnustuksellinen kristitty ja sanoi parannustyössään käyttävänsä voimaa, Heilstormia, joka tuli Jumalalta. Koska valtio ei tietenkään suvainnut jumalan voimalla toimivaa miestä, häneltä vietiin lääkärinoikeudet ja mahdollisuus toimia julkisesti. Siten BG-ystäväpiirit aloittivat toimintansa: ketäänhän ei voi kieltää puhumasta yksityisissä, epävirallisissa ystäväpiireissä. Tällä hetkellä piirejä toimii ympäri maailmaa. Suomessakin toimintaa on Helsingisä, Savonlinnassa ja Porissa. Piireissä vastaanotetaan edelleen Heilstormia ja ihmeparannuksia tapahtuu.
Kokous oli sympaattinen... mutta ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle Lucky Luke -sajakuvaa. Siinähän oli aina torilla jossakin hevoskärryissä huutamassa joku ihmeparannuslääkettä kaupitteleva epämääräinen hahmo. Joka perusteli käsittämättömän hienon tinktuuransa parantavia ominaisuuksia jokseenkin pseudotieteellisiltä vaikuttavin agumentein... (Ja häntä kuuntelemassa lauma naisia, jotka olivat valmiina ostamaan mitä tahansa troppeja jos joku hurmoshenkinen mies niitä möi...) Samalla lailla tässä kokouksessa meille esiteltiin useita diagrammeja ja tarinoita, joissa joku parantumattomasti sairas oli parantunut absoluuttisesti alettuaan vastaanottaa Heilstormia. Minua ei vaivannut se, ettenkö voisi uskoa tällaista tapahtuneen. Varmasti maailmassa on kaikenlaista, mitä meidän tämänhetkinen tiedollinen tasomme ei tavoita. Mutta on kertakaikkiaan älyttömän hupsua kuunnella todisteluja sitä, mitä ei voida todistaa.
Esitelmässä meille kerrottiin vanhemmasta naisesta, jolla oli ollut paha osteoporoosi ja sen seurauksena kovat kivut. Hän alkoi käydä ystäväpiirin kokouksissa ja vastaanottaa Heilstormia. Jonkin ajan kuluttua kivut katosivat täysin. Kesti kuitenkin kokonainen vuosi, ennen kuin hänen luustonsa tiheys oli palannut normaalille tasolle. Mieli oli parantunut ennen kehoa.
Olen aina ajatellut, että paraneminen - fyysinen tai henkinen - on hidas prosessi, kovan työn takana. Ihmeparantuminen on kuitenkin jotain, mikä tapahtuu hetkessä. Muutoksen nopeus itsessään tuntuu minusta ihmeeltä. Että ensin on sairas, sitten Heilstorm, ja däng - sairaus on poissa... Voisiko parantuminen olla helppoa, mutta sen ylläpito, terveyden ylläpito elämänmittainen, vaikea prosessi? Vai onko ihme myös siinä, että edes jälkeenpäin ei ole vaikeaa?
Ota vuoteesi ja kävele?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)